Propagandan pitkät varjot

Propagandassa käytetään erilaisia viestintäkeinoja, joilla pyritään vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin ja toimintaan. Tänä vuonna vietetään kaikkien aikojen vaikuttavammaksi arvioidun propagandaelokuvan 95-vuotisjuhlaa.

Kuohuvat, valtavat aallot piiskaavat rantakallioita. Venäjällä riehuu vuoden 1905 vallankumous, jota armottomat tyrskyt symboloivat tehokkaasti. Näillä kuvilla alkaa ehkä maailman kuuluisin propagandaelokuva, Sergei Eisensteinin vuonna 1925 julkaistu mykkäelokuvaklassikko, Panssarilaiva Potemkin. Elokuva täyttää tänä vuonna jo 95 vuotta.

Turun yliopiston akatemiaprofessori Hannu Salmisen mielestä elokuva on ohjattu ja leikattu loisteliaasti.

– Sen vaikuttavuus perustuu montaasiin, mielleyhtymiä rakentavaan leikkaukseen, joka herättää voimakkaita tunteita, Salminen ylistää.

Hän kertoo Eisensteinin hyödyntävän elokuvassaan myös kuvallisia ja sisällöllisiä vastakkainasetteluja.

– Mieleenpainuva on Odessan portaita kuvaava kohtaus, jossa seurataan lastenrattaiden liikkeitä verilöylyn keskellä, hän mainitsee.

Propagandan periaatteet ovat Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kotimaisten elokuvien erikoistutkija Jari Sedergrenin mukaan kaikkialla samat, mutta ne otetaan haltuun omien traditioiden ja osaamisen mukaisesti.

– Kyse on myös katsojien informaatiotasapainosta, johon vaikuttaa tarjonta ja esimerkiksi sensuuri, joka voi olla hyvinkin tiukka – sota-aikoina myös demokratioissa. Propagandaa on aina ja kaikkialla, mutta kuinka vahvaa ja toimivaa se on, riippuu monista asioista, Sedergren kertoo.

Salmisen mielestä neuvostoliittolainen elokuva on kuitenkin erityisen tunnettu agitaatiopropagandasta, joka suosii iskulauseita, vahvoja tunteita ja voimakkaita vastakkainasetteluja.

– Tällaisia elokuvia tehtiin kyllä muuallakin, esimerkiksi toisen maailmansodan aikana, jolloin rakennettiin negatiivista kuvaa vihollisvaltioista. Esimerkiksi Disneyn sota-ajan animaatioissa oli paljon samoja piirteitä.

Monelle tunnetuin esimerkki amerikkalaisista propagandapiirretyistä lienee Aku Ankan seikkailut vuoden 1943 lyhytelokuvassa Führerin kasvot, joka sijoittuu natsien valtaamaan kylään. Teoksessa tarkastellaan ja parodioidaan natsien kulttuuria Aku Ankan edustamasta amerikkalaisesta näkökulmasta. Natsit näytetään tyhminä ja pahoina.

Myös Suomella on oma historiansa tietynlaisen propagandan levittäjänä. 1930-luvulla Suomessa propaganda sana yhdistettiin Salmisen mukaan yleensä mainoksiin ja muihin erilaisiin vaikuttamiskeinoihin.

– Mainoksissa vaikuttamiskeinot saattoivat olla positiivisia mielleyhtymiä, sota-ajan uutiskatsauksissa taas isänmaallisia tunteita herättäviä sanoja ja lauseita, tai vaikkapa taustamusiikkia.

1940- ja 1950-luvun näytelmäelokuvissa Salmisen mielestä pyrittiin integraatiopropagandaan, eli tavoitteena oli ristiriitojen luomisen sijasta vahvistaa Suomea yhteisönä. Esimerkiksi studiokaudella ei juurikaan tehty elokuvia sisällissodasta, koska muisto ajasta oli edelleen kipeä.

– Nykykriteerein tarkasteltuna sotien aikainen eli vuosien 1939–1944 propagandamateriaali on lähtökohtaisesti rasistista, Sedergren kertoo.

Hänen mielestään talvi- ja jatkosodan alkupuolella vihollista ja sen johtoa halvennettiin, mutta se lieveni sodan pitkittyessä.
Sedergren muistuttaa, että puolustusvoimien katsaukset kiellettiin moneksi kymmeneksi vuodeksi.

– Monet ennakkoluulot ja nykyisin rasistisina pidetyt näkökannat elokuvista mainoksiin ja näytelmäelokuviin elivät sitkeästi läpi vuosikymmenten. Olenkin joskus sanonut, että sodan ja sotapropagandan aikana iskostetut näkökulmat ovat eläneet vuosikymmenet aina nykypäiviin asti. Valitettavasti esimerkiksi somessa ne reunustavat myös käsitystä ”isänmaasta”. Toisin sanoen, vaikutus jatkuu yhä, Sedergren kertoo.