Ikäväntorjunta nousi kansalliseksi käsitteeksi sotavuosina. Jatkosodan kynnyksellä puolustusvoimien ylipäällikkö päätti talvisodan kokemusten nojalla erityisten viihdytysjoukkojen perustamisesta. Päämajan mukaan viihdytystoiminnan tarkoituksena oli vahvistaa asevelihenkeä ja tuoda yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toiminnalla yritettiin irroittaa miehet hetkeksi sodasta tuomalla tuulahdus kotirintamalta ja näin estää sotaväsymystä ja turhautumista.
– Propaganda ymmärrettiin talvisodan jälkeen yhdeksi tärkeäksi taistelumuodoksi ja siitä käytiin ottamassa oppia Saksasta, toimittaja Lasse Lehtinen kertoo.
Lehtinen on tutkinut viihdytyskomppaniaa sekä suomalaista sotapropagandaa.
Sota-aikana viihdyttämistä ja ilonpitoa ohjattiin monin tavoin. Viihteen sisältöä säädettiin sodan johdon ja valtiovallan taholta, mutta se myös ohjautui itsestään.
Liiallisen isänmaallisen propagandan havaittiin jatkosodan aikana vain ärsyttävän rintamamiehiä, mutta viihde ja taide kukoistivat. Viihdytystoiminnan juuret olivat vuosisadan alun nuorisoseurojen ja työväentalojen iltamaperinteissä. Niissä eri taidemuodot yhdistyivät. Valtiovalta otti ainutkertaiseksi toimekseen viihdetilaisuuksien järjestämisen. Puolustusvoimien viihdytysosastossa oli 40 henkeä miettimässä joukkojen mielialaa.
Jatkosodan aikana järjestettiin kaikkiaan 125 asemiesiltaa. Iltojen idea saatiin saksalaisista Militarische Radio-Abend -ohjelmista ja ne olivat hyvin suosittuja. Ohjelmistossa oli mukana leppoisan viihteen lisäksi myös kenraalien puheita ja muuta virallisempaa ohjelmaa. Illat olivat tupaten täynnä ja usein halukkaita jäi ovien ulkopuolelle. Kotirintaman asemiesiltoja pyrittiin tuottamaan mahdollisimman tasapuolisesti eri puolilta maata ja ne lähetettiin suorina radiolähetyksinä, jotta rintaman sotilaat pystyivät nauttimaan niistä.
Vuoden 1943 tammi-syyskuun aikana kiertueita oli lähes 400 ja niihin osallistui noin 1 600 taiteilijaa: laulajia, soittajia, tanssijoita, taikureita, näyttelijöitä ja muita viihteen ammattilaisia. Vahva yhteishenki kuroi umpeen korkeakulttuurin ja viihteen välisen kuilun. Taiteilijat antoivat oman panoksensa ilon ja toivon säilyttämiseen vaikeuksien keskellä. Suomalainen viihde-elämäkin halusi yhdistää voimansa isänmaan puolustukseen. Harmaapukuiset miehet ottivat kaiken kiitollisina vastaan.
Seppo Hovi on vuosia tutkinut sota-ajan viihde-, tiedotus- ja propagandakulttuuria. Historiasta kiinnostunutta Hovia on aiheen pariin ohjannut myös oma isä, saksofonisti-viulisti Onni Hovi, joka palveli sotien aikana ratsumiehen toimen lisäksi viihdytysjoukoissa.
– Jatkosota tarjosi suomalaiselle klassiselle musiikille sellaisen yleisön, jota sillä ei sitä ennen koskaan ollut ollut. Esimerkiksi Aino Elenius ja Alfors Almi esittivät Carmenia Kaukjärvellä niin, että yleisö eläytyi huutamalla omasta mielestään oikeita repliikkejä väliin. Monet taistelijat olivat oopperassa ensimmäistä kertaa ja ikävä kyllä useimmat myös viimeistä, Seppo Hovi kertoo.
Kiertueiden kysyntä ylitti asemasodan vaiheessa tarjonnan. Päämajan viihdytysjoukot eivät pystyneet järjestämään riittävästi esitysryhmiä, joten niitä kannustettiin perustamaan omatoimisesti. Tämän vuoksi monet kansalaisjärjestöt järjestivät omia esityksiä. Kukaan ei ole jälkeenpäin pystynyt laskemaan vuosien 1941–1944 viihdytystilaisuuksissa käyneiden kokonaismäärää. Arvioita on kuitenkin esitetty monista miljoonista kävijöistä.
Viihdetaiteilija Seppo Hovi ja toimittaja Lasse Lehtinen ovat tutkineet viihdytysjoukkojen vaiheita pitkään. Kuva: Heidi Tuomola
Viihdytystoiminnan ansiosta teatteri sai sotien aikana runsaasti uusia katsojia. Jatkosodan kuusi sotateatteria esittivät yhteensä yli 2 500 näytäntöä. Ohjelmistossa oli paljon ajankohtaisia ja kotimaisia uutuuksia.
– Suomi oli taistelevista Euroopan valtioista ainoa, joka rakensi rintamalle valloitettujen alueiden rintamateatteriverkoston. Siellä oli ammattinäyttelijöitä, joiden kanssa tehtiin sopimus ja he saivat jonkinlaista palkkaa, mikä oli tietysti kohtuudessa siihen esittämiseen, Hovi kertoo.
Teattereita olivat Rukajärven, Karhumäen, Äänislinnan, Kannaksen ja maineikkain Aunuksen teatteri. Näyttämötaidetta esitettiin rintamalla myös ruotsinkielisessä Frontteatern-teatterissa.
Lasse Lehtisen Kynällä, kameralla ja kiväärillä -kirjassa mainitaan, että teatterin tekijät eivät aina olleet itse tyytyväisiä kepeään ohjelmistoonsa, mutta yleisöön esitykset menivät hyvin. Kirjassa kerrotaan teatterijohtaja Kalle Viherpuun ja tuntemattoman taistelijan kohtaamisesta erään esityksen jälkeen. Taistelija huudahtaa silmiä pyyhkien Viherpuulle: Perkele, niin kun olis viisi päivää ollu kotilomalla!
Sodan aikana syntyi uusi viihdyttäjäpolvi. Sota nosti kuuluisuuteen Tapio Rautavaaran, joka loi radiouraa sodan aikana. Uusia tähtiä olivat myös muun muassa Metro-Tytöt, Olavi Virta, Esa Pakarinen ja Henry Theel. Toivo Kärki ja Reino Helismaa vahvistivat omaa paikkaansa sodan aikana ja sen jälkeen aloittivat yhteistyön suomalaisen kevyen musiiikin onneksi. Naisnäyttelijöiden uudeksi palstakuningattareksi nousi Siiri Angerkoski, jota elokuvalehdet eivät rauhan aikana olleet juurikaan noteeranneet.
Rukajärvellä palvellut Kaarlo Rämö muistelee Angerkosken repseää huumoria Sisko Rytkösen kirjassa Ihanat naiset kankaalla: ”Tuli mieleen yksi kiertue, jossa esiintyi Siiri Angerkoski. Istumajärjestys oli sellainen, että edessä istuivat upseerit, sitten lotat ja me rivimiehet takana. Siiri lauloi Katupoikien laulun ja viittasi upseereihin ja lottiin, että: herrat, narrit eivät ne vihellä lain ja sitten vilkutti meille taakse sanoen: Eiks niin pojat? Ja meillä oli hauskaa vielä korsussakin, mutta upseereita se tuskin nauratti.”
Elokuvatuotanto oli jatkosodan aikana todella tuotteliasta. Suomalaisia ensi-iltoja oli noin sata ja jokainen sai osakseen noin 400 000 katsojan yleisön. Elokuvat olivat kanava käsitellä tunteita. Ei ollut soveliasta valittaa murheitaan tai levittää pelkomielialaa ympärilleen, vaikka sisimmässä olisi ollut minkälainen hätä. Komediat antoivat luvan nauraa kyyneliin ja surulliset romanssit itkeä avoimesti, myös omiaan. Kaikki tehdyt elokuvat olivat kaupallisesti kannattavia.
”Vasta sodassa opin täydellisesti käsittämään, mikä ääretön voima musiikissa ja laulussa on. – Lauluista, jotka voivat hetkeksi vapauttaa ajatuksemme karusta, kylmästä todellisuudesta.”
Georg Malmstén
Matkanteko ja esiintyminen oli välillä vaarallista. Taiteilijoilta vaadittiin itsekuria ja hyviä hermoja. Ammunta ja pommitus saattoivat milloin tahansa keskeyttää matkanteon tai esityksen. Kiertueet olivat pitkiä ja raskaita. Aina sotaväsymyksestä kärsiviä ja koti-ikävästä riutuvia miehiä ei ollut helppo saada unohtamaan sodan ankeaa todellisuutta. Vaaroista ja vaikeuksista huolimatta mitä lähempänä eturintamaa esiinnyttiin, sitä unohtumattomampi kokemus siitä muodostui esiintyjille.
Näyttelijä Leif Wager kuvailee muistelmissaan kokemuksiaan viihdytysjoukkojen palveluksessa seuraavasti: ”12. kesäkuuta 1942 meillä oli ulkoilmaesitys, muistaakseni Pirkitsassa. Esiinnyimme niityllä tilaisuutta varten rakennetulla lavalla, ja yleisö istui ruohikossa. Kesken esitystä rupesi satelemaan kranaatteja ja yleisö hävisi kuin tuhka tuuleen. Mekin heittäydyimme maahan ja kun tämä pieni keskitys oli ohi, jatkoimme esitystä.”
Viihdetaiteilijat kiersivät vierailuilla myös sotilassairaaloissa. Ansa Ikonen ja Tauno Palo kiersivät usein tervehtimässä kuolevia, hyvin vaikeasti haavoittuneita sotilaita. Ikonen on kertonut elämäkerrassaan, miten he seisoivat hetken vuoteen äärellä ja lausuivat muutaman lempeän sanan. Ikonen kertoo miettineensä, että tuntui siltä, että tuo mies tai pelkkä poika tuossa on antanut kalleimman, mitä hänellä on, elämänsä, eikä häntä saisi häiritä nyt, kun hän on suuren tuntemattoman kynnyksellä.
Tähtien antama huomio oli kansalle tärkeää. Se selviää muun muassa Kaisu Kultin Ikoselle lähettämässä kirjeessä, joka on julkaistu Ihanat naiset kankaalla -kirjassa. Kultti kertoo millaisen reaktion Palon ja Ikosen tervehdys sai aikaan sotainvalideissa. Kirjessä hän kirjoittaa: ”Te Ansa, kumarruitte Taunoa kädestä pitäen mikrofonin puoleen: ´Nöyrästi kiitämme Teitä kaikesta sydämestämme toivottaen kaikkea hyvää Teille.´ – Te olitte varmaan jo kaukana, kun salissa vielä pyyhittiin nenäliinoilla silmiä, kasvoja. Liikutus oli niin raju, etten ole tainnut ennen nähdä. Oli kuin olisi äkillinen raju kevätsade kulkenut ylitsemme jättäen ihanan hyvän olon jälkeensä. Olitte symboli siellä silloin olleitten ihmisten nuoruudessa, haaveissa – ilmielävänä, kauniina, kuten aina. En unohda sitä ikinä. ”
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeistä perääntymistä ja pakokauhua yritettiin sysätä viihdetoiminnan syyksi. Jatkosodan aikana Päämajan tiedotusosaston päällikkönä toiminut majuri Kalle Lehmus joutui jyrkästi kieltämään tällaiset syytökset.
– Näihin huuteluihin vaikutti paljon se, että äärivasemmisto nousi sodan jälkeen esiin ja sota ui suomalaiseen politiikkaan, Lasse Lehtinen pohtii.
Kesällä 1944 Kannaksen murtuessa viihdytystoiminta korvattiin valistuksella, jolla pyrittiin estämään kiertäviä huhuja. Joukoille annettiin entistä enemmän sanomalehtiä ja radiovastaanottimia. Aselevon jälkeen viihdytysorganisaatiota alettiin purkaa ja taitelijat kotiutettiin. Lapin sodassa viihdytystoimintaa ei ollut lainkaan.
Viihteen tekijät tunsivat tehneensä työtä tarpeeseen. Viihdytysjoukot eivät kuitenkaan saaneet sodan jälkeen tunnustusta tekemästään työstä. Varsinkin laulajia ja näyttelijöitä herjattiin propagandan levittäjiksi. Kiitoksia jouduttiin odottamaan useampi vuosikymmen. Vuonna 1988 puolustusvoimain silloinen komentaja, kenraali Jaakko Valtanen keräsi elossa olleet viihdytysjoukkojen jäsenet yhteen ja palkitsi heidät.
.jpg/f4309254-942b-d76e-90ca-c0cea8a7641f?version=1.0&t=1731045548059)
