"Onko teillä aseet mukana?" – Maastopuku toimi magneettina junamatkalla

Junan ravintolavaunu täyttyy nopeasti, kun jätämme Pasilan aseman. Istumme pöydän ääressä kassan vieressä.

– Ottaako ukot kahvia? huikkaa mies kassalta.

Vastaamme myöntävästi.      

Mies tilaa kolme kahvia, näyttää peukkua ja neuvoo hakemaan kupposet itse. Kiittelemme vuolaasti ja lähdemme kohti kahvipistettä. Mies ei kuitenkaan jää odottamaan meitä, vaan poistuu paikalta oman kupillisensa kanssa. Täytämme kupit ja palaamme istumaan.

Niinköhän olisi kahvit tarjottu, jos päällämme olisi ollut jokin muu asu kuin armeijan lomapuku?

Asiaa aamuista

Yhdeksän kuukauden varusmiespalvelukseeni on mahtunut monta bussi-, metro- ja junamatkaa. Olen saanut huomata, että niiden aikana maastopukuisille nuorille tullaan jutustelemaan matalalla kynnyksellä. 

Usein kysellään aamujen määrää tai aamutellaan muuten vain. Osa utelee koulutushaaramerkistä, toisia kiinnostaa joukko-osasto. Armeija herättää muistoja, joita tullaan puimaan paraikaa inttiä elävien kanssa.

Varusmiehenä intistä saa puhua tylsistymiseen asti, joten tuntemattomien kanssa jaksaa harvemmin jäädä rupattelemaan. Olen useimmiten vastannut lyhyillä vastauksilla tai pitänyt kuulokkeet visusti korvilla. Antanut ymmärtää, etten ole juttutuulella.

Aloin silti miettiä, mitä kerrottavaa ihmisillä olisi. Mitä kukin kokee kertomisen arvoiseksi? Arvelin, että se selviäisi parhaiten junan ravintolavaunussa perjantai-iltana.

”Vähän henkilökohtaisempi kysymys...”

Kello on 11.19 aamupäivällä, kun astun varusmiesvalokuvaajan kanssa InterCity 65:n kyytiin Helsingin päärautatieasemalla. Määränpäänä on Kuopio, jossa vaihdamme suuntaa takaisin kohti Helsinkiä.

Kuopio valikoitui kohteeksi vanhan uskomuksen pohjalta, jonka mukaan savolaiset ovat leppoisaa ja puheliasta väkeä. Sellaisia, jotka voisivat istua viereen turisemaan. Aikainen lähtö kuitenkin epäilyttää, etenkin kun ravintolavaunussa on aluksi hiljaista. Entä jos olen vain kuvitellut koko ilmiön?

Itseluottamukseni empiiriseen tutkimukseemme palautuu, kun ensimmäiset kahvit tarjotaan jo Pasilan kohdalla. Miehen nopea katoaminen omalle paikalleen jää kuitenkin hieman häiritsemään. 

Yleensä Pauli Löfmanin tapoihin kuuluu tarjota varusmiehille olut. Tällä kertaa nautittiin kuitenkin hieman erilaisia virvokkeita. Kuva: Oskar von Essen

Tikkurilan aseman jälkeen pääkaupunkiseutu jää taakse ja jäämme odottamaan uusia tuttavuuksia. Emme joudu odottamaan pitkään. Naurahdamme yhtä aikaa ohitse kävelevän miehen kanssa, kun vauhdikasta aamupäivää viettävä herrasmies kyselee kassalla, mitä viinaksia ravintolavaunusta saa.

Naurahdus, katsekontakti ja ohikulkija kysyykin jo, mahtuuko viereemme istumaan. Mahtuu toki.

Tuo mies, Pauli Löfman, kysyy, missä palvelemme. Siitä keskustelu siirtyy hänen varusmiespalvelukseensa. Vuosi oli 1989 ja aloitus Säkylässä, josta tuli siirto Russaröhön Hangon rannikkopatteristoon. Russaröstä käytiin myös Helsingissä, jossa Löfmanilla oli vartiomiehen hommia, muun muassa presidentinlinnan edessä.

Jotain tällaista osasin odottaakin, erikoisia, mutta tavallisia inttijuttuja. Kerron Löfmanille, millaisella juttukeikalla olemme ja hän innostuu muistelemaan, kuinka Säkylän iltalomilla ei koskaan tarvinnut maksaa oluesta itse.

– Yleensä tarjoan varusmiehille aina kaljan ja niin olisin kyllä tehnyt nytkin, Löfman sanoo. Ravintolavaunun oluttankki oli kuitenkin päässyt tyhjentymään ja Löfman joutuu itsekin tyytymään kahviin.

– Vähän henkilökohtaisempi kysymys: onko sulla pysynyt koko palveluksen ajan sama tyttöystävä? 

Löfmanin kysymys yllättää, mutta vie keskustelun täysin uusille raiteille. Mies kertoo harkinneensa armeijan jälkeen rauhanturvaajan hommia, mutta parisuhde tuli tielle. Eikä suhde lopulta edes kestänyt, ja Löfmaniin jäi asumaan pieni katumus. 

Lopuksi saan neuvot hyvään parisuhteeseen.

Löfmanin määränpäänä on Kouvola, jossa hänen on määrä käydä lakritsiostoksilla ja tavata ystävänsä. Matka sujuu kuin siivillä, kun juttelemme elämästä ja matkustelusta. Löfman näyttää meille kuvia matkoiltaan ja hänestä paljastuu todellinen lento- ja junamatkailun ekspertti. Ja sattui kuvavirtaan yksi inttikuvakin.

Kouvolan asemalla jätämme toisillemme hyvästit. Loistava ensimmäinen keskustelu, ajattelen.

Mitä kävi jalkaräteille?

Löfman osasi varoittaa, että pysähdys Kouvolassa kestää tavallista kauemmin, koska veturi pitää siirtää junan toiseen päähän ja matkassa on kaiken lisäksi vankivaunu. Hän selvästi tiesi mistä puhui. Pysähdys kestää piinaavan kauan. Etenkin kun sähköt ja ilmastointi katkeavat veturinvaihdon ajaksi.

Lopulta pääsemme jatkamaan matkaa kohti Kuopiota, joskin hieman aiempaa hikisempinä ja aikataulusta myöhässä. 

Valokuvaaja alkaa hermostua, kun ihmiset yksi kerrallaan kävelevät pöytämme ohi.

Sitten tärppää.

– Kuinkas pitkään armeija nykyään kestää?

Kysyjä on istumapaikkansa kuumuutta ravintolavaunuun paennut Tarja Nissinen, joka on matkalla äitinsä 80-vuotispäiville Kuopioon miehensä Pertin kanssa. Hyvä jään murtava kysymys saa keskustelun rullaamaan ja pian juttelemme kuin vanhat tutut.

Saamme kuulla Pertin armeijamuistoja, jotka eivät nekään ole tavallisimmasta päästä. Uran jalkapallon parissa tehnyt mies suoritti varusmiespalveluksensa Lahden varuskunnassa sijainneessa urheilukoulussa. Jalkapalloilijat treenasivat päivittäin yhdessä, ja treenimatkoja tuli tehtyä myös ulkomaille. Urheilukoulu päihitti harjoitusottelussa jopa Suomen A-maajoukkueen – ainakin tarinan mukaan.

Tarja ja Pertti syövät nakkimukin, ravintolavaunun ainoan ketodieettiin sopivan antimen. Hyvä koostumus, ei mitään tusinanakkeja, molemmat kehuvat.

Tovin juteltuamme kerron, että pariskunta tuli todistaneeksi väitteeni, että varusmiehet ovat suosittua juttuseuraa junissa.

– Minä sanoin jo kassalla, että mennään noiden inttipoikien viereen istumaan! Tarja huudahtaa.

Tarja kertoo, että hänellä on usein tapana jututtaa ja tsempata varusmiehiä. Pertti puolestaan muistaa, että ainakin ennen vanhaan inttivaatteissa oli helppo liftata.

– Sanooko teille mitään sellainen kuin jalkarätti? Pertti Nissinen kysyy.

Ei sano ja se hämmentää Perttiä. Rakkoja kätevästi estänyt jalan ympäri kiedottava liina oli ennen vakiovarustusta, mutta on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Lupaan selvittää, mitä jalkaräteille kävi.

Mikkelin kohdalla huomaan, että keskustelut muun muassa jalkapallosta ja päivärahan määrästä ovat siivittäneet meidät jo Etelä-Savoon, jonkin verran aikataulusta myöhässä. Nissiset lähtevät takaisin omille paikoilleen. Kiitämme juttutuokiosta ja mietimme, että kenties törmäämme vielä jalkapallokenttien laidoilla.

Intohimoiset jalkapallofanit Tarja ja Pertti Nissinen kertovat, että helpoiten heidät löytää Kuopion palloseuran peleistä. Kuva: Oskar von Essen

Perjantai-illan huumaa

Jään kahden valokuvaajan kanssa. Naureskelemme alkumatkan stressille siitä, kiinnostaako ketään jutella kanssamme. Vieressä olutta siemaileva mies on kuunnellut juttujamme sivukorvalla ja uskaltautuu kysymään, paljonko päiväraha nykyään on.

– Ei saa enää tupakka-askia, hän tokaisee, kun kerromme sen olevan ensin 5,90 euroa ja puolen vuoden jälkeen 9,80 euroa päivässä.

Keskustelu jää siihen ja mies lähtee hakemaan täydennystä tuoppiinsa.

Lähestyessämme Kuopiota alan huolestua aikataulustamme. Vaihtoaikaa Helsingin-junaan oli alun perin 40 minuuttia, mutta nyt olemme jo puoli tuntia myöhässä.

Viereisessä pöydässä istuvan miesporukan puhe vilisee armeijatermistöä, kuten maihareita ja kohdistusammuntoja. Mietin, onko aihe tullut puheeksi läsnäolomme kautta vai ovatko miehet olleet kertausharjoituksissa. Miesten tarina jää lopulta arvoitukseksi, kun saavumme Kuopion asemalle ja jäämme pois.

Saamme vajaat kymmenen minuuttia vaihtoaikaa. Paluujuna odottaa jo vastapäisellä laiturilla, kun astumme ulos Ouluun jatkavasta IC65:stä.

Pieni jaloittelu, raikasta ilmaa ja seuraavaan ravintolavaunuun. Istun alas ja avaan ostamani limupullon. Se kuohahtaa reisilleni ja juuri samalla hetkellä konduktööri astuu ravintolavaunuun. Mietin, mahtavatko ravintolavaunun muut asiakkaat ajatella, että olen suuntamassa lomille riehakkaissa perjantaifiiliksissä.

– Mikäs varuskunta Kuopiossa on? viereiseen pöytään istunut mies kysyy.

Kerromme, että olemme liikenteessä lehtimiehinä ja saavuimme juuri Helsingistä. Tämä herättää miehen mielenkiinnon. Hän on nimittäin Mikko Lohikoski, pitkän uran viestinnän parissa, muun muassa Turun kaupungin yhteysjohtajana tehnyt kanslianeuvos. Hänet toi Kuopioon entisten viestinnän ammattilaisten ”emerituskokous”, ja ei aikaakaan, kun pöytä täyttyy miehen vanhoista kollegoista.

– Olisinkin juuri kysynyt, mistä sotapojat ovat tulossa, naurahtaa Marjo Timonen, eduskunnan entinen tieto- ja viestintäjohtaja, kun selitän matkamme motiivin.

Ravintolavaunu täyttyy äkkiä ihmisistä. Perjantai-illan huuma alkaa näkyä ja kuulua. Koitan säilyttää sosiaalisen otteeni, vaikka pitkä päivä alkaa jo painaa. Normaalisti laittaisin musiikin soimaan ja koittaisin nukkua, mutta nyt pitää näyttää olevansa valmis juttelemaan.

Kuuluuko ananas pizzaan?

Hetken tuntuu taas siltä, että kukaan ei meinaa istua viereen. Pieksämäen aseman jälkeen ravintolavaunu on jo niin täynnä, että ainoat vapaat paikat ovat vieressämme. Siihen istahtavat Suvi ja Simone. Kuopiossa asuva pari on matkalla Helsingin kautta Italiaan, Simonen serkun häihin.

Napolista kotoisin olevalle Simonelle armeijaelämä ei ole lainkaan tuttua, Suvi tietää veljiensä kautta jotain. Simone veikkaa, että heräämme aikaisin aamulla ja osuu oikeaan.

– Onko teillä aseet mukana? Simone kysyy.

Ei sentään.

Havahdun, että nyt inttimuistoja kerrommekin me ja nuoripari kuuntelee. Koitan kääntää puheen heihin. Simone kertoo tulleensa Suomeen ensi kertaa vuonna 2017 Erasmus-projektin myötä ja jäi lopulta Kuopioon opiskelemaan. Tohtoriopinnot ovat venyneet, mutta alkavat vähitellen olla paketissa.

Seuraavaksi kiikarissa olisi muutto Helsinkiin. Kuopio on Simonen makuun vähän liian kaukana kaikesta ja Italiaan lähdettäessäkin yksi päivä pitää melkein varata Helsinkiin matkaamiselle. 

Suomessa napolilaiseen teki vaikutuksen luonnon ja muiden ihmisten arvostus. Yhtä asiaa hän kuitenkin ikävöi kotimaastaan – ruokaa.

– Mitä mieltä olette ananaksesta pizzassa? hän kysyy.

Suvi tykkää, mutta Simone on eri mieltä. Hän kertoo tekevänsä pizzaa ja esittelee meille ylpeänä kuvia. Kantarellit ja aurajuusto ovat kuulemma kokeilemisen arvoinen kombo. Kuvan pohjalta olen valmis antamaan yhdistelmälle mahdollisuuden.

Ajoittain inttimuistojen kuuntelu saattaa varusmiehelläkin vaihtua niiden jakamiseen. Kuva: Oskar von Essen

Kun avaan, millaisen jutun aion kirjoittaa, Simone alkaa kummastella, mitä minä hänestä kertoisin. Yritän selittää, että olemme asian ytimessä, erilaiset kohtaamiset ovat jutun juju.

– Jos viereenne istuu joku mielenkiintoisempi, kirjoita mieluummin hänestä, Simone ehdottaa ja pari nousee lähteäkseen kohti omia paikkojaan. Toivotamme Suville ja Simonelle turvallista matkaa ja jäämme juttelemaan valokuvaajan kanssa omista Italian-matkoistamme.

Kliseitä ja klassikkoja

Juna kulkee ja olemme jälleen Kouvolassa.

– Paljos on pojilla aamuja jäljellä?

Tulihan sieltä tämäkin klassikkokysymys, ajattelen, kun reteä mies laskee oluttuopin pöytään ja avaa sanaisen arkkunsa. Vauhdikas kouvolalainen on matkalla Lahteen ja alkaa iskeä tarinaa omasta inttiajastaan Utissa vuonna 2017. Unelmana oli polkupyörämekaanikon pesti, mutta kohtalona sotilaspoliisin hommat.

Tarinoissa vilisevät inttikliseet kuorsaavien tupakavereiden härnäämisestä aina herätyskellojen piilottamiseen ilmastointiputkiin ennen kotiutumista.

Nimettömäksi jäänyt mies poistuu yhtä nopeasti kuin saapuikin. Intistä jäi vain hyviä muistoja, hän painottaa, kumoaa oluttuoppinsa loppuun ja lähtee kohti Lahden pimenevää iltaa.

Ravintolavaunu hiljenee ja Kuopiosta tuttu Mikko Lohikoski pyytää meitä liittymään loppumatkaksi hänen ja Marjo Timosen seuraan. Lohikoski tarjoutuu tarjoamaan oluen, johon suostun pitkin hampain – olenhan kuitenkin komennuksella.

Juttelemme toimittajan ja valokuvaajan töistä ja tulevaisuudensuunnitelmistamme. Kuulemme tarinoita entisistä Puolustusvoimien komentajista viestinnän konkareiden urien varrelta.

– Aina minulla on tapana kysyä varusmiehiltä, missä he palvelevat ja niin edespäin. Mielestäni se on osoitus arvostuksesta, Timonen tiivistää keskustelumme päätteeksi.

Kello on 20.34, kun juna pysähtyy Pasilan asemalle. Ohi on! En vielä ymmärrä, kuinka paljon erilaisia ihmisiä täysin eri taustoista ehdin päivän aikana tavata.

Kenties joku päivä tulee minun vuoroni kertoa inttimuistoja ravintolavaunussa. Siitä päivästä, kun matkustin Kuopioon ja takaisin.