Vakavaa valon leikkiä

Sodankylän elokuvajuhlat keräsivät jälleen oivan kattauksen vieraita napapiirin pohjoispuolelle. Etunenässä espanjalainen ohjaajasuuruus, Charles Chaplinin vävypoika, Carlos Saura ja yksi saksalaisen elokuvan kirkkaimpia tähtiä, Hanna Schygulla.

Uutta ja vanhaa elokuvaa Sodankylän noutopöydästä sai katsoja jälleen valita mielensä mukaan. Kuten joka vuosi jotkin aiheet toistuivat elokuvien sisällössä. Ruotuväen toimittajana kiinnitin huomiota tietysti maanpuolustukseen ja kokonaisturvallisuuteen liittyviin asioihin.

Sotaelokuviin lehdessämme on usein paneuduttu. Sota, ääritilana, tarjoaa loistavan pohjan itse taistelukuvausten lisäksi mitä moninaisimmille tapahtumaketjuille. Draaman sijoittaminen keskelle sotaa synnyttää elokuvaan emotionaalisen voiman, jota rauhan aikana on vaikea saavuttaa.

Klassista sotaelokuvaa ei Lauri Törhösen Raja 1918:n lisäksi nähty festivaalilla. Sotaelokuvan usein hyvin onnistunut lehtimiehen kautta esitetty sodankuvaus saatiin Saksasta Volker Schlöndorffin Petosten kehästä, päätähden Hanna Schygullan esittelemänä. Siviili sodan keskellä tarjoaa katsojalle kenties helpommin samaistuttavan päähenkilön sodan repivyyttä kuvatessa.

Samaa käytetään myöskin vieraan Carlos Sauran Ay, Carmela! -elokuvassa. Keskelle Espanjan sisällissotaa joutuva varietee-ryhmä pakotetaan viihdytysjoukoksi. Sodan tunteet pintaan nostava raastavuus ajaa komedian tragediaa kohden.

Sotilas päähenkilö löytyy lauantai-illan mykästä, mielestäni festivaalin parhaasta elokuvasta Ihmeellinen valhe. Ratsuväen kornetti kohtaa Pietarissa esimiehensä rakastajattaren. Rakkausdraamaa sotkee sotaväen nokkimisjärjestys. Naiselle jää vastuu kornetin urasta, kun taistelu rakkaudesta ajaa sotilaat kataliin keinoihin.

Pedro Almodovarin harvoin nähdyn Salaisuuteni kukan päähenkilön elämä on mennyt sekaisin miehen lähdettyä Naton upseeriksi Bosnian sotaan. Yksinäisyys kalvaa, ja miehen palatessa hetkiksi aika menee riitelyyn.

– Et koskaan ajattele muita, siellä on sota menossa, mies puolustautuu.

Sota on mennyttä Andrzej Wajdan viimeiseksi jääneessä Afterimagessa, mutta sen jäljet näkyvät 50-lukulaisessa puolalaisessa arjessa. Ruokaa ei kupongeitta saa, ja minne päähenkilöltä ovat toinen käsi ja jalka kadonneet? Menneisyyttä tarkastellaan: sitä mitä tuli sodassa tehtyä tai sitä ennen. Kaikella valtion turvallisuuteen liittyvällä on merkitystä yksityisyyden rikkomisen uhallakin.

Terrorismi on noussut eurooppalaisen elokuvan aiheeksi viime vuosina. Se on kokenut samanlaisen läpimurron kuin Atlantin takana WTC-iskujen yhteydessä. WTC-iskut nousevat hautajaisissa small talkiksi romanialaisessa Sieranevadassa. Keskustelun spekuloiva sävy osoittaa, että uhkaa ei koeta kovinkaan ajankohtaiseksi.

Erityisesti ranskalaisessa elokuvassa aihe on noussut esiin, ja mikään maailman tapahtumien kehitys ei viittaa siiheen, ettei terrorismi aiheena väisty hetkeen. Sodankylän vieraan Bertrand Bonellon uusin Nocturama kertoo pariisilaisnuorten terrori-iskusta.

– Sen oli tapahduttava. Tiesimme sen, sanoo tyttö.

Terrorismi eroaa sodasta sen yllättävyydellä. Elokuvissa se synnyttää pelottavaa epävarmuutta tai tuskallista toivoa iskun epäonnistumista, tekijöiden järkiin tulemisesta, riippuen katsontakulmasta seurataanko tekijää vai uhria.

Myös kyberuhat nousevat esiin Ranskassa, kun Strange Birdsissä esitellään liuta otsikoita, jotka huutavat kyberiskuja. Elokuvaan se luo mystisyyttä ollessaan irrallinen muusta. Kyberuhka terrorismin tapaan kasvottomana uhkana on toimiva pelote. Aiheen abstraktiuden vuoksi sitä lienee kuitenkin vaikea siirtää pääosaan.

Kokonaisturvallisuuteen liittyy kuitenkin ennen kaikkea kysymys siitä, voiko kadulla kävellä ulkona turvallisin mielin. Kysymys vetoaa syvimpiin pelkoihimme. Kauniisti asiaa kuvaa Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu. Nuoren tytön kanssa kuljetaan Itä-Helsingin nuhjuisissa lähiöissä, eikä olo helpotu ollenkaan tämän lähtiessä yksin Ouluun. Pelko on sisällämme, vaikka luotto tyttöön sekä kanssaihmisiin on kova.

Kysymykset kokonaisturvallisuudesta, maanpuolustustahdosta, tai ihan sodasta ja rauhasta eivät ole yksinkertaisia vastata. Elokuvien avulla näemme mahdollisia skenaarioita. Festivaalit kokoavat nämä yhteen, ja herättävät siten laajemmin ajattelemaan kuin yksi kotona katsottu DVD.