Sinä olet sensori

Juuri ennen haastattelua luen uutisen, jonka mukaan Viestintävirasto on tiedottanut Android-puhelimia koskevasta haavoittuvuudesta. Tavatessani kansalaisjournalismia tekevän Bellingcatin suomalaisen kasvon, Veli-Pekka Kivimäen, kysyn heti hänen näkemystään Viestintäviraston tiedotteeseen.

Kivimäki hieman yllättyy kysymyksestäni, sillä hän ei ole lukenut uutista. Uteliaisuus iskee heti, ja hän kaivaa puhelimensa esiin. Viestintäviraston tiedote löytyy nopeasti.

– Minun täytyy perehtyä tähän vähän tarkemmin, mutta aika huolestuttavalta kuulostaa, hän kommentoi kävellessämme kohti Kaivopuistoa.

Kivimäki työskentelee Microsoftilla hankepäällikkönä ja vastaa puhelinohjelmistojen kehityksestä. Puhelimien tietoturvaongelmat ovat hänelle siis tuttuja, mutta se ei ole syy tähän haastatteluun. Tarkoituksemme on puhua sosiaalisen median käytöstä tiedonhankinnassa.

Siinä Kivimäki on todellinen asiantuntija, jolle satelee luentokutsuja viranomaisilta ja medialta.

Maalitus somen avulla

Haastattelua varten sovittu kahvila on täynnä, joten päätämme siirtyä muualle. Kävely ei haittaa, Kivimäki vakuuttaa. Hän alkaa kertoa väitöskirjastaan, jota valmistelee Maanpuolustuskorkeakoululle. Sen aihe on sosiaalisen median hyödyntäminen toimintaympäristötietoisuuden muodostamisessa. Väitöskirjassaan Kivimäki tutkii, miten länsimaiden asevoimat voisivat hyödyntää sosiaalista mediaa ja millä edellytyksin.

– Esimerkiksi Yhdysvallat maalitti kohteen Isis-taistelijan selfie-kuvan perusteella. 22 tuntia kuvan julkaisemisen jälkeen paikkaa pommitettiin.

Sattumalta kävelemme Venäjän suurlähetystön ohi ja pysähdymme katsomaan sen uudehkoa rakennusta, jota Kivimäki ei muista aiemmin nähneensä. Hetken kuluttua löydämme pienen kahvilan, jossa haastattelua on hyvä jatkaa.

– Periaatteessa kuka tahansa voi nykyään olla sensori. Sensori voi olla ihminen, joka julkaisee valokuvan paikasta, jossa tapahtuu jotain. Silloinhan se on sensoritietoa, Kivimäki selittää innostuneesti.

Juuri tällaista sensoritietoa vapaaehtoisista koostuvassa Bellingcat-tutkimusryhmässä hyödynnetään erittäin tehokkaasti. Kivimäki palaa kertomuksessaan Ukrainassa alasammutun Malesian Airlinesin matkustajakoneen tutkintaan. Osana Bellingcatia hän tutki esimerkiksi toimittajien ja paikallisten ihmisten ottamia valokuvia ja videoita ja pyrki tunnistamaan lentokoneen ja ohjuksen osia.

– Yksityiskohtien vertaaminen on aikamoista nyhräämistä, eikä se sovi kaikille. En voi sanoa olevani lentokoneen osien asiantuntija, mutta osien yksityiskohdat ovat erilaisia. Niistä etsitään tunnistuspiirteitä kuten metalliosia tai sarjanumeroita, Kivimäki selventää.

Valohoitoa viestintään

Juuri Bellingcat tuli tutkimuksissaan ensimmäisenä siihen lopputulokseen, että MH17-matkustajakone ammuttiin alas Venäjältä tuodulla Buk-ohjuslavetilla. Esimerkiksi hyödyntämällä geopaikannusta eli valokuvien tai videon kuvauspaikan todentamista, Bellingcat löysi lavetin, josta puuttui ohjus.

Kivimäki käyttää Bellingcatin toiminnasta sanaa valohoito.

Yhdysvallat maalitti kohteen Isis-taistelijan selfie-kuvan perusteella.

– Venäjän valtion viestintä sanoo jotain, esimerkiksi ettei heillä ole joukkoja Ukrainassa tai että kaikki pommit osuvat kohteisiinsa Syyriassa. Mutta todentamalla, ristiinvertaamalla ja yhdistelemällä sosiaalisesta mediasta kerättävää materiaalia voidaan asettaa valtion väittämät vertailuun.

Eli mitä Kivimäki tarkoittaa on, että Bellingcat on pystynyt todistamaan, että Venäjä valehtelee.

Kaikki vaikuttaa yksinkertaiselta. Mutta mistä voi tietää, että materiaali sosiaalisessa mediassa pitää paikkansa? Kuka tahansa voi väärentää kuvia tai videoita omiin tarkoituksiinsa.

– Aina täytyy ottaa se lähtökohta, että havaittu asia pitää todentaa. Jos on vain yksi havainto asiasta, se pitää kyseenalaistaa. Sosiaalinen media yksin ei ole vastaus mihinkään, vaan tietoja pitää aina ristiinverrata, Kivimäki vastaa.

Väitöskirjassaan Kivimäen on tarkoitus tieteellisen lähestymisen kautta tutkia, miten luotettavaa toiminta on ja miten sitä voisi tuoda osaksi perinteisempää tiedonhankinnananalyysia. Menetelmä kiinnostaa monia, koska se on osoittautunut toimivaksi.

Kivimäen parkkiaika kuluu umpeen, joten lähdemme kahvilasta. Keskustelu on jättänyt paljon pohtimisen aihetta. Millaisen jäljen minä jätän itsestäni sosiaaliseen mediaan? Kivimäki on painottanut, että varusmiehille pitäisi opettaa sosiaalisen median käyttöä turvallisuusnäkökulmasta. Tai oikeastaan sitä pitäisi opettaa jo kouluissa.

Seuraavana päivänä Kivimäki laittaa minulle viestin koskien kysymystäni Android-puhelimien haavoittuvuutta. Hän kehottaa lataamaan puhelimeen sovelluksen, joka tarkistaa haavoittuvuuden. Congratulations, your phone is not vulnerable, se kertoo minulle.

Kivimäen sanat kaikuvat päässäni: kuka tahansa voi olla sensori. Jokainen varusmies tai reserviläinen, joka kirjaa itsensä sosiaalisessa mediassa esimerkiksi sotaharjoitukseen, antaa sensoritietoa. Sitä tietoa saattaa hyödyntää Bellingcat, mutta myös sotilasorganisaatiot – ehkä Suomikin sen jälkeen, kun Kivimäki saa väitöskirjansa valmiiksi.