"Äiti, älä jätä”

Kaveria ei saa heittää lelulla päähän, vaikka kuinka ärsyttäisi, kaartinjääkäri Miila Elo toruu lastaan puhelimitse iltavapailla. Kyseessä on päiväkodissa sattunut välikohtaus, josta aviomies Jarno on ilmoittanut varusmiespalvelusta Kaartin jääkärirykmentissä suorittavalle vaimolleen. Elon aamukammassa on enää 11 piikkiä. Kiinnostus asepalvelusta kohtaan heräsi jo lapsena, kun uutisissa näytettiin ensimmäisten naisten aloittavan palvelus. Sopiva elämäntilanne osui Elon kohdalle kuitenkin vasta perheen perustamisen jälkeen.

– Kipinä varusmiespalvelukseen syttyi kauan sitten ja nykyään mietin uraa puolustusvoimissa tai Rajavartiolaitoksella. Hain palvelukseen vuonna 2012, mutta lykkäsin aloittamista perheenlisäyksen takia, heinäkuun saapumiserässä aloittanut Elo muistelee.

Elo ei osannut ennustaa, miten hänen lapsensa suhtautuisivat palveluksen aloittamiseen. Kuusi- ja kaksivuotiaat tyttäret ovat kuitenkin tottuneet siihen, että äiti viettää suurimman osan ajasta poissa kotoa – nimittäin varuskunnassa.

– Kuopukseni ei osannut edes puhua, kun peruskoulutuskausi alkoi. Onneksi olemme saaneet käytännön järjestelyt toimimaan ja perheellemme kuuluu hyvää.

Elon lapset asennoituvat äitinsä varusmiespalvelukseen todella hyvin. Kiukulta ja itkulta ei kuitenkaan ole vältytty, sillä eroahdistusta ilmenee esimerkiksi lomien päättyessä. Elo on kuullut lapsiltaan monta kertaa sen, kuinka tyhmä armeija on. Heille on surullinen näky, kun äiti lähtee pois vihreissä vaatteissa.

– Palveluksen suorittaminen on lasteni mielestä tyhmää silloin, kun palaan yksikköön. Itku alkaa usein automatkalla, Elo avautuu myöntäen, että kyyneleitä on vuodatettu puolin ja toisin.

Helpotusta lapsistaan eroamiseen Elo on saanut yövapaista. Hän käyttää niitä tavallisesti sunnuntaisin, jotta voi palata varuskuntaan vasta maanantaiaamuna. Järjestely mahdollistaa sen, että Elo ehtii viedä lapsensa päiväkotiin yhdessä miehensä kanssa.

– Lasteni luota lähteminen on aina vaikeaa, mutta he menevät niin mielellään päiväkotiin, ettei kenellekään tule silloin itku. Se on hyvä järjestely, sillä muutkin vanhemmat hyvästelevät silloin lapsensa, Elo kuvailee.

Kiireinen arki auttaa Eloa murehtimasta kotipuolen asioita liikaa. Hän pelkäsi ennen palvelusta, että ikävä perhettä kohtaan kasvaisi sietämättömäksi. Varusmiespalveluksen selkeistä rutiineista on kuitenkin ollut hyötyä – palvelustovereiden tukea unohtamatta. Kaikki ovat suhtautuneet hyvin hänen äitiyteensä.

– Inttikaverit ovat auttaneet käsittelemään ikävää. Monet ovat tutustuneet lapsiini ja muutamista voi sanoa tulleen osa perhettämme.

Mediavarusmiehenä toimivan Elon päivät ovat kiireisiä, mutta iltaisin on aikaa pohtia kotipuolen kuulumisia. Aviomies Jarno työskentelee turvallisuussihteerinä Elon komennuspaikalla Puolustusvoimien palvelukeskuksessa. Tämä yhteensattuma mahdollistaa sen, että pari näkee toisiaan lähes päivittäin. Lapsiaan Elo näkee satunnaisia sotilaskotivierailuja lukuun ottamatta viikonloppuisin. Hän on iloinen siitä, että yhteydenpito on helppoa puhelimitse. Tämän avulla hän on pysynyt mukana perheensä arjessa poissa ollessaankin.

– Onneksi hyvän yön toivotukset onnistuvat punkastakin käsin. Esikoisemme oppi juuri lukemaan ja sai oman puhelimen, joten voin viestitellä hänellekin, Elo iloitsee lapsensa saavutuksesta.

Parisuhteen haasteet oli perhe-elämän lisäksi toinen merkittävä tekijä, jota Elo pohti ennen palveluksen aloittamista. Hän mietti, onko parisuhde riittävän vahva tulevaan koetukseen. Elo koki tärkeäksi varautua palveluksen tuomiin muutoksiin myös puolisonsa näkökulmasta.

– Jotkut pareista eroavat pelkän varusmiespalveluksen kuorman takia. Miten käy, kun on yhteisiä lapsia?

Lapsiperheen arjen pyörittäminen käy Elon mielestä lähes työstä, kun se jää kokonaan toisen vastuulle. Perhe-elämä on säilynyt kuitenkin ennallaan Elon palveluksen ajan: puoliso viettää päivät töissä ja lapset päiväkodissa. Huomattavin muutos on tapahtunut vapaa-ajassa, jota kahden lapsen isällä ei enää ole yhtä paljon vaimon ollessa varuskunnassa.

– Mieheni on vähentänyt harrastuksiaan ja keskittynyt lasten kanssa olemiseen. Olen kiitollinen siitä, että hän pitää kotipuolen pystyssä ja potkii minua eteenpäin, kun olen ikävissäni, Elo kiittää.

Harvinainen tilanne, jossa puoliso työskentelee varusmiehen komennuspaikalla, on helpottanut Elojen parisuhdetta. He pyrkivät vaihtamaan kuulumiset aina, kun on mahdollista. Tapa on tärkeä, koska se tarjoaa mahdollisuuden olla aktiivisesti osa puolison arkea.

Parisuhteen säilyminen ennallaan toisen varusmiespalveluksen ajan edellyttää Elon mielestä vahvaa suhdetta ja hyvää tukiverkostoa. Hän on huomannut, ettei tuen saaminen palvelustovereilta edellytä samassa tilanteessa olemista.

– Hyvä ystävyys on tuen saamisen kulmakivi. Palvelustovereillani ei ole lapsia, mutta he ovat tsempanneet minua pysymään täysjärkisenä läpi palveluksen, Elo naurahtaa.

Maastokuvioiset puvut herättävät 2-vuotiaan Danielin huomion. Ne muistuttavat taaperoa siitä, kun hänen isänsä Samuli Luukkonen suoritti varusmiespalvelusta. Joulukuussa kotiutunut Luukkonen huomauttaa, että lomapuku ehti tulla pojalle tutuksi.

– Hän vierastaa teidän pukujanne, kun on tottunut näkemään minut sellainen päällä. Vihreä maastokuvio taitaa muistuttaa häntä pois lähtemisestä, tykkimies reservissä arvelee varusmiestoimittajan ja -valokuvaajan vaatteisiin viitaten.

Luukkonen tuli isäksi noin vuosi ennen palveluksen aloittamista. Hän kuvailee elämäntilanteen mietityttäneen tuolloin enemmän kuin mikään muu. Jännitystä aiheutti tiedottomuus siitä, milloin hän ehtisi nähdä lastaan. Luukkosen mielestä varusmiespalveluksen ja vanhemmuuden yhteen sovittaminen voi olla vaikeaa, koska roolit poikkeavat toisistaan niin paljon.

– Palveluksen aikana ymmärsin, että olen samaan aikaan sekä vastuuta kantava koti-isä että käskyjä totteleva varusmies.

Vuoden kestänyt palvelus kuljettajana ei ollut aluksi Luukkosen mieleen, sillä hän toivoi lyhyempää palvelusaikaa perhe-elämänsä takia. Hän ei ollut aiemmin viettänyt yhtä pitkiä ajanjaksoja erossa pojastaan. Tilanne oli upouusi sekä isälle että pojalle.

– Oli ikävää, kun lapseni ei meinannut tunnistaa minua kotiin palattuani. Välillä hän tuijotti minua pohtien, että kukahan tuo on.

Lapsen uniajat vaikeuttivat Luukkosen perheen mahdollisuuksia vierailla sotilaskodissa. He turvautuivat sen sijaan yövapaisiin, joita Luukkonen piti palveluksen loppupuolella kahdesti viikossa. Aluksi niiden anomista hankaloitti kuljettajakoulutukseen sisältyvä ajokorttien suorittaminen. Yhteydenpito hoitui ensimmäisten seitsemän kuukauden aikana siksi lähinnä puhelimitse lapsen äidin kanssa.

– Minulla oli onneksi vain neljä viikonloppua, jolloin jouduin olemaan kiinni palveluksessa. Yövapaat tulivat silti tarpeeseen, sillä menin perheeni luo aina tilaisuuden saatuani.

Samuli Luukkosen oli vaikea vastustaa lelujen ostamista pojalleen varusmiespalveluksen aikana, kun yhteisiä leikkihetkiä oli huomattavasti harvemmin.

 

Myös taloudellisten asioiden hoitaminen oli Luukkosen mielestä haastavaa palveluksen aikana. Hänen perheensä hyötyi sotilasavustuksesta, mutta Luukkonen pyrki tienaamaan lisätuloja kertaluontoisten töiden avulla. Raha-asiat olivat silti tiukilla tulojen vähentäessä sotilasavustusta.

Luukkonen toivoo, että varusmiehet saisivat tienata enemmän palveluksen aikana. Hänen mielestään on epäreilua, että työssäkäyvien varusmiesten ansiot vähennetään heille maksettavasta sotilasavustuksesta. Se ei kannusta työntekoon palveluksen aikana.

– Lisätulot olisivat tarpeen, sillä päivärahoista tai sotilasavustuksesta ei jää ylimääräistä. Pienikin palkka mahdollisti ilahduttamaan poikaani esimerkiksi uudella lelulla, Luukkonen havainnollistaa.

Vanhemmuus on Luukkosen mukaan harvinainen puheenaihe varuskunnassa. Hänen yksikössään oli kolme muuta perheellistä varusmiestä, mutta keskustelu lapsista jäi silti vähäiseksi.

– Vanhemmuudesta ei puhuta paljoakaan intissä. Monet olivat yllättyneitä kertoessani pojastani, joten en tuonut asiaa usein esille. Suosittelen juttelemaan muiden vanhempien kanssa, jos sellaisia löytyy, Luukkonen neuvoo varusmiehiä.

Luukkosella on vielä tuoreessa muistissa myös se, kuinka raskaita videopuhelut kotiin saattoivat olla. Daniel-poika kasvoi isänsä varusmiespalveluksen aikana huomattavasti, mutta onneksi ensimmäinen "isi"-sana välittyi älypuhelimen avulla tupaan asti.

– Oli vaikea seurata ruudun toiselta puolelta, kun lapsi teki jotain ensimmäistä kertaa. Välillä halusin vain kävellä porteista ulos ja mennä kotiin halaamaan lastani.

Hän on kuitenkin tyytyväinen, että suoritti asepalveluksen.

– En valitsisi toisin, vaikka elämäntilanteeni olikin erilainen kuin monilla muilla, Luukkonen lisää päättäväisenä.