Valaisuammus tuo päivänvalon pimeälle taistelukentälle

Valaisuammukset mahdollistavat taistelukentän valaisun satojen metrien säteellä. Pimeässä äkisti ilmaantuva valo on omiaan muun muassa tähystämiseen, maalin paikantamiseen ja vihollisen häikäisyyn.

Säkkipimeänä syysyönä tulenjohdon on vaikea havaita kohdetta tarkasti. Yhtäkkiä taivaalle syttyy valo, joka valaisee koko lähialueen muuttaen vielä äskettäin vaikeasti havaittavan vihollisen helpoksi maaliksi. Tykistön ja heittimistön valoammukset kätkevät tavallisesta ulkokuorestaan huolimatta sisäänsä aivan jotain muuta kuin paljon räjähdysainetta.

– Perusidea on se, että hieman ennen maalia kranaatin sytytysjärjestelmä toimii ja heittää valopanoksen kranaatin sisältä pihalle, jolloin panokseen kiinnitetty laskuvarjo avautuu ja valopanos vajoaa hitaasti alaspäin, insinöörieverstiluutnantti Juha-Petri Lehtinen puolustusvoimien järjestelmäkeskuksesta avaa.

Valaisuammus on lento-ominaisuuksiltaan samanlainen kuin sirpalekranaatti, mutta ammuksen kuori ei sirpaloidu, vaan katkeaa sytyttimen toimiessa.

– Tyhjä kuori jatkaa vielä lentoaan lentoradallaan, mutta valaisukranaatin vaikutustapa ei löydy kuoresta vaan itse valopanoksesta, Lehtinen evästää.

Erot löytyvätkin käyttötarkoituksen lisäksi sytytinjärjestelmästä. Ammuksen laukaisussa lähtökiihtyvyys käynnistää aikasytyttimen, joka asetetun ajan kuluttua saa nallin syttymään. Syttyminen välittyy ulosheittopanokseen, joka samalla sytyttää valaisukapselin ja avaa ammuksen kuoren noin 400 metrin korkeudessa. Kuoren sisältä irtoaa laskuvarjolla varustettu valopanos, joka vajoaa noin 5,5 metriä sekunnissa valaisten samalla maalialueen.

– Kranaatti toimii samalla tavalla ampumaetäisyydestä riippumatta, mutta sytytin pitää ajastaa halutun etäisyyden mukaan, Lehtinen selvittää.

Valon lähteenä kranaatissa käytetään esimerkiksi magnesiumia ja natriumnitraattia, jotka syttyessään palavat tuottaen miljoonan kandelan valovoiman. Vertailun vuoksi yhden kynttilän valovoima on noin yksi kandela. Putoamisen aikana valopanos valaisee halkaisijaltaan 200 metrin kohdealuetta voimakkuudella, joka vastaa huoneistojen yleisvalaistusta. Vielä 1900 metrin halkaisijallakin valaistus riittää tähystämiseen. Heittimistön kranaatin valopanos on noin puolentoista kilon painoinen, ja se valaisee 45 sekunnin ajan. 130 kaliiperisen kanuunan valaisukapseli on hieman suurempi, joten sen valaisuaika on viisi sekuntia pidempi.

Suomessa valaisuammuksia on käytössä raskaalla – kaliiperiltaan 120 millimetrisellä – kranaatinheittimistöllä ja kenttätykistöllä kaliipereissa 122 ja 130. Toimintaperiaatteeltaan tykistön ja heittimistön valaisuammukset ovat lähes samanlaisia, mutta ampumaetäisyydet luonnollisesti eroavat eri aseilla ammuttaessa.

– Tykistön kranaateillahan kantama on paljon pidempi. Heittimellä päästään maksimissaan noin seitsemän kilometrin etäisyyksille, mutta tykistöllä voidaan ampua 15–20 kilometriin, Lehtinen erittelee.

Rakenteellisesti tykistön ja heittimistön ammusten eroavaisuudet johtuvat käytettävien aseiden erilaisuudesta. Kranaatinheittimen putkesta puuttuvat rihlat, ja ammus lentää vakaasti takasiivekkeidensä ansiosta. Tykissä taas putken rihlaus saa ammuksen pyörimään akselinsa ympäri ja siten lentämään vakaasti. Ammuksen pyörimisen takia tykistön valoammuksissa on laakeri, joka estää laskuvarjon kiertymisen.

Nykypäivän taistelukentällä valaisuammuksia voidaan käyttää vihollisen paljastamisen lisäksi myös muihin tarkoituksiin. Kohteen valaisu helpottaa omaa tulenkäyttöä, kun olosuhteet estävät pimeänäkölaitteiden ja lämpökameroiden käytön. Laitteiden käyttö myös helpottuu, kun ammusten avulla pystytään tuottamaan taustavaloa kohteelle. Yllättävällä valaisulla voidaan häikäistä vihollista ja vaurioittaa vanhaan tekniikkaan perustuvia valonvahvistimia. Vihollisen tähystämisen aikana valaisu suoritetaan siten, ettei se paljasta omaa ryhmitystä, mutta antaa kuitenkin hyvän näkyvyyden tulialueelle.