Sinivalkoisessa punkassa
Kirjoittaja uskoo asioiden kääntyvän lopulta parhain päin.
Vanhemmat miettivät, miten oma kullanmuru intissä pärjää. Saako hän tarpeeksi ruokaa ja sopivatko varusteet? Ja ei kai hän vain jää porukan ulkopuolelle? Kunpa vain ne alikersantit kohtelisivat hyvin, kun niistä saa aina kuulla kaikenlaista. Toivottavasti siellä ei enää skapparit huuda, silloin minun aikanani komppanian päällikkönä oli se hirveä kapteeni, vanhemmat saattavat ajatella.
Astuttuani palvelukseen heinäkuussa lähetin vanhemmilleni kuvan tuvastani. Kuvassa näkyi myös punkka, jollaisessa tulisin nukkumaan vähintäänkin seuraavat viisi ja puoli kuukautta. Vastausta ei tarvinnut odottaa kauaa.
– Et kai sä tossa yläsängyssä nuku? Eihän siinä ole edes laitoja: eikö turvamääräyksissäkin lue, että pitäisi olla, äiti vastasi huolestuneena.
Ensimmäisenä päivänä oli niin paljon mietittävää, ettei moinen tullut edes mieleen. Olisin toki halunnut mieluummin alapunkan, mutta tyydyin kohtalooni ollessani tupamme viimeisiä punkan valitsemisjärjestyksessä.
Peruskoulutuskausi sujui yläpunkassa ongelmitta, enkä muutenkaan huonoa kohtelua ole armeijassa joutunut sietämään. Alikersantit olivat inhimillisiä, ruoka oli maittavaa ja uusia kavereitakin sai. Uskon, että samanlainen tilanne on useimmilla palvelustovereillani.
Varsinkin menneillä vuosikymmenillä armeijan sanottiin tekevän pojista miehiä, ja edelleen voin olla ainakin osittain väitteen kanssa samaa mieltä. Sananparsi on jopa saattanut syntyä siitä, että monet pojat olivat ensimmäistä kertaa armeijassa erossa vanhemmistaan, mikä pakotti heidät itsenäistymään ja miehistymään.
Suuresta koostaan ja jäykästä organisaatiostaan huolimatta puolustusvoimilla on tapana järjestää asiat lopulta parhain päin.
Allekirjoittanutkin nukkuu nykyään yönsä onnellisena alapunkassa.
