Perjantaikolumni: Reservin aurinko häikäisee, ja se tuli yllätyksenä. Mihin aamuni katosivat?
Kotiutuva varusmieskersantti hämmästelee lopulta nopeasti mennyttä vuottaan. Miksi palveluksen jälkimmäinen puolikas meni ensimmäistä huomattavasti nopeammin?
Aamuja on tällä hetkellä jäljellä kuusi.
Mitä?! Kuusi?!
Aamumääräshokkiin olen syksyn edetessä herännyt useita kertoja. En voi uskoa, että palvelukseni on oikeasti kalkkiviivoilla.
Palvelukseni ensimmäinen puoli vuotta mateli vaivaannuttavan hitaasti. Johtajakoulutuksen raskaimpien suoritteiden vaikeutta ei helpottanut, että aika tuntui tallaavan paikallaan. Tuolloin jäljellä olevien aamujen laskeminen ei tuntunut tolkulliselta, joten asetin itselleni etapiksi aliupseerikoulun loppumispäivän.
Kun minut ylennettiin juhannuksen paikkeilla, käsitys ajankulusta muuttui. Aika kului kuin kaksinkertaisella pikakelauksella. Päivät ja viikot sulautuivat toisiinsa, eikä suinkaan huonolla tavalla. Olen palvelukseni aikana päässyt Presidentinlinnaan ja Ilmavoimien yksityiskoneisiin – paikkoihin, joihin keskiverrolla varusmiehellä ei ole asiaa.
Hyvien ystävien kanssa toimitustyö ei tuntunut intiltä, vaan mukavalta kesätyöltä. Tästä suurkiitos Ruotuväen toimitukselle!
Palveluksesta tuli johtajakaudella mielekkäämpää ja täten kai myös nopeampaa. Tämä selittänee osittain myös palvelukseni subjektiivista nopeutumista. Uskon myös "normaaleissa hommissa" ajankulun nopeutuvan johtajakaudelle tultaessa.
Pian olimmekin jo syksyssä, ja yhdeksän kuukauden miehistö kotiutui. Tämä oli jo neljäs näkemäni kotiutuva porukka, ja tiesin seuraavaksi olevan meidän vuoromme. Aamuja olisi vielä kuitenkin noin 90. Pitkä aika vielä siis, ajattelin.
Yhtäkkiä palvelusta oli enää jäljellä vain kolme viikkoa, ja se hätkäytti. Kolmen viikon kohdalla sain himoitsemani kersanttiylennyksen, mikä oli herätyshuuto palvelukseni lähestyvästä lopusta.
Aliupseerikoulun jälkeen en ole pahemmin seurannut puhelimestani inttisovelluksen tj-laskuria. Kun aamujen määrää ei ruudulta päivittäin tuijota, tuntuu aamukasa pienenevän nopeammin. Viimeisin kolmikuukautinen tuntuu menneen silmänräpäyksessä.
Muisto tammikuisesta alokaskaudesta tuntuu nyt jälkeen päin esihistorialliselta. Muistan vuodentakaisten ajatusteni himoitsevan joulukuussa siintävää kotiutuspäivää, joka tuntui silloin tapahtumahorisontin takana siintävältä saavuttamattomalta tulevaisuudelta.
1/24 ei pitänyt kotiutua koskaan. Kas vain, tässä sitä nyt ollaan. Jään kaipaamaan aamujani, mutta yhtäkään lisää en ottaisi.
