Kolmelle meistä, jotka eivät kotiudu
Kirjoittaja vertaa läheisimpiä palvelustovereita perheenjäseniin.
Varusmiespalvelus olisi täysin erilaista ilman omia palvelustovereita. Heidän kanssaan saattaa viettää jopa enemmän aikaa yhdessä kuin monien ystävien kanssa edes siviilissä. Tällaisessa pienoisyhteiskunnassa oppii tuntemaan jokaisen lähimmäisensä tavalla tai toisella, ja parhaimmista inttikavereista tulee helposti osa omaa identiteettiä jopa perheen tavoin.
Kolmen varusmiehen ja yhden siviilin hengen vaatinut onnettomuus koskettaa heidän lähipiirinsä lisäksi myös koko Suomen maanpuolustusyhteisöä kaikkine joukko-osastoineen ja sotilaineen. Yksikään suomalainen varusmies ei jatka palvelustaan ilman menehtyneiden ja loukkaantuneiden vertaistensa muistamista. On mahdotonta edes kuvitella, miten oma arki jatkuisi palveluksessa ilman veljiä tai siskoja – olivatpa he biologisia tai eivät.
Kirjoitin "Yksityisyys katoaa kasarmilla"-kolumnissa siitä, kuinka armeijassa on aina joku vieressä, halusipa niin tai ei. Vaikka kaikki tarvitsevat joskus myös omaa tilaa, läheisten seura armeijassa on välttämätöntä henkisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Parhaimmat kokemukset armeijassa muistaakin varmasti sen seuran ansiosta, jossa ne on koettu.
Puolitankoon nostettu lippu muistuttaa meitä kaikkia siitä, ettei arkea toisten kanssa voi pitää itsestäänselvyytenä. Se pätee myös varusmiespalveluksessa, vaikka kaikilla pitäisi olla saman verran aamuja edessä. Arvokas tapa muistaa palveluksessa menehtyneitä nuoria on kunnioittaa heitä siitä, miten he kunnioittivat maatamme astumalla palvelukseen. Vaikka jotkut varusmiehistä eivät kotiudu koskaan, heidän palvelustoverinsa eivät unohda heitä ikinä.
Ruotuväki ottaa osaa palvelustovereiden sekä kaikkien uhrien omaisten ja läheisten suruun.
