Aineeton ekosysteemi kaipaa ylläpitoa
Kirjottaja pohtii ajan ja paikan suhdetta perimätiedon säilymiseen.
Varusmiespalveluksen kautta pyörivä suomalainen asevelvollisuusjärjestelmä perustuu pitkälti kustannustehokkaaseen sykliin. Edellisestä saapumiserästä valitaan tietty määrä johtajia, jotka kantavat vastuuta seuraavan erän johtamisesta ja osallistuvat näkyvästi harjoitustoimintaan ja kouluttamiseen.
Operatiivisissa tai sitä muistuttavissa miehistötehtävissä, kuten sotilaspoliisina tai vaikkapa Ruotuväki-lehden toimittajana palvelevat varusmiehet ovat armeijan leivissä siihen asti, että edellinen saapumiserä on ehditty kouluttamaan kykeneväksi ottamaan kyseiset tehtävät vastuulleen.
Järjestelmän mukana kulkee myös tärkeitä rakenteellisia osia, jotka eivät itsessään tuota armeijallemme matemaattisesti mitattavaa suorituskykyä.
Näitä kasarmeilla jopa vuosikymmeniä läsnä olleita aineettomia voimia ovat esimerkiksi inttislangi, urbaanilegendat ja yksikkö- tai koulutushaarakohtainen huumori. Ne eivät kuitenkaan siirry saapumiserältä toiselle, elleivät ne ole kollektiivisesti suosittuja.
Eivät gonahtanut viestimuumi tai tornareita kertova spade voi mennä muonituskeskukseen nauttimaan jarrukiisseliä, jos heitä ei ole olemassa.
Monet näistä perinteenpoikasista ovat hyödyllisiä varusmiesten yhteisöllisyydelle ja ryhmäytymiselle kasarmialueella, varsinkin alkuun, kun niissä on vielä tietynlaista uutuudenviehätystä. Välillä iki-ihanien inttijuttujen hokeminen menee jopa siihen pisteeseen, että läheiset tai kaverit saattavat mainita asiasta. Aika aikaansa kutakin.
Intissä elävät kulttuuriperinnöt eivät ole mitään uniikkeja lumihiutaleita raitiovaunupysäkin penkillä. Ihmiskunnan historiassa laulut, kertomukset tai jopa sukupuut ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle suullisen perimätiedon muodossa. Tietenkin osa niistä on tänä päivänä ladattavissa internetistä esimerkiksi pdf-muodossa.
Mutta mitä vain alueellisesti tunnetulle, esimerkiksi tietyn suvun mukana kulkeneelle tiedolle käy, kun paikallinen eliaslönnrot ei olekaan ollut rustaamassa sitä muistiin eikä lähikaupan pihalla pyörivä jonne tule luoneeksi siitä meemiä tietokoneellaan? Se tarvitsee keskusteluja elääkseen.
Asiaa ei auta, että suuri osa sosiaalisesta kanssakäymisestämme on siirtynyt kulkemaan bittiavaruuden läpi. Se helpottaa monessa elämän solmukohdassa, mutta toisaalta vähentää täysin aitoja katse- ja puhekontakteja.
Tähän lisättäköön vielä se, että usein vanhempi ikäpolvi, jolla perimätietoa olisi kerrottavanaan, ei ole samalla tavalla digitaalisessa rajapinnassa kiinni kuin milleniaalit ja heitä nuoremmat.
Jo Charles Darwin tiesi, ettei evoluution luonnonvalinta tunne armoa. Mielestäni kuitenkaan kulttuurisen monimuotoisuuden ja valveutuneisuuden säilyttämisessä ei ole aina kyse siitä. Ei oman taustansa tai isoisoisovanhempien perinteisen omenapiirakkareseptin tunteminen estä ketään elämästä nykyaikaista elämää, päinvastoin.
Historian, nykyajan ja tulevaisuuden tuntemus täydentävät toisiaan. Tasapainoinen ja laaja käsitys kaikista edellä mainituista luo vankan pohjan sivistyneelle ja ongelmanratkaisukykyiselle ihmismielelle.
Eivätkä läheskään kaikki kymmeniä, satoja tai tuhansia vuosia säilyneet kulttuuriset käytännöt tietenkään kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, mutta mielestäni monenlainen suullinen perimätieto on edelleen vaalimisen arvoista.
Vaikka asevelvollisuus ruokkiikin omaa lastaan, siviiliympäristössä sen sisarukset eivät selviä itsestään. Kannattaa siis keskustella iäkkäämpienkin ihmisten kanssa, vaikka he eivät osaisikaan käyttää hashtageja tai kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä. Kukaan ei kuitenkaan elä ikuisesti. Perimätieto tarvitsee mielen, jossa elää.
