Velvollisuus ajaa tahdon yli
Kirjoittaja pohtii maanpuolustustahdon ja -velvollisuuden suhdetta.
Sota Euroopassa 2020-luvulla. Tupalaisteni kanssa olemme palveluksemme aikana puineet, että rauhan aikaa ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Henkilökohtaisesti en silti uskonut näkeväni historian toistavan julmalla tavalla itseään.
Venäjän hyökkäys on saanut mediassa oikeutetusti runsaasti palstatilaa viimeisten viikkojen ajan. Ihmiset ympäri maailmaa tuntevat sympatiaa Ukrainaa ja sen taistelevia kansalaisia kohtaan. Geopoliittisen samankaltaisuutemme ja sotahistoriamme vuoksi suomalaiset ovat myötäelämisen lisäksi huolissaan myös Suomen tilanteesta.
Ministerit ja Puolustusvoimien virkahenkilöt ovat läpi kriisin joutuneet toistamaan samaa lausetta: "Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa". Ajatellaanpa kuitenkin hetki tilannetta, jossa tuota virkettä ei enää valehtelematta voisi lausua.
Ukrainan kohdalla olemme ihastelleet heidän periksiantamatonta maanpuolustustahtoaan. Kliseisen kuuma peruna maanpuolustuksellisessa keskustelukulttuurissa liittyy samoin Suomessa siihen, olisiko minun sukupolveni valmis puolustamaan itsenäisyyttämme. Mitä tekisikään tosipaikan tullen meidän energiajuomia ja videopelejä kuluttava pumpulinuorisomme?
Suomen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi olisimme kaikki tavalla tai toisella velvollisia puolustamaan maatamme. Viimeisimmässä Puolustusvoimien teettämässä loppukyselyssä varusmiehet arvioivat maanpuolustustahtonsa varsin korkeaksi. Palveluksen toteutukseen ollaan tyytyväisiä, mutta sen todellinen tarkoitus jää ilmiselvyydestään huolimatta monesti taka-alalle.
Asepalveluksessa opimme väistämättä tappamaan vihollisen sotatilanteessa. Tätä tosiasiaa ei kuitenkaan tule ajatelleeksi kuin häilyvien hetkien ajan. Kotiutustesteissäni sain kehuja siitä, että olin "onnistunut" ampumaan tuplalaukaukset niin sanotun SPOL-taulun päähän. On vaikeaa ottaa vastaan hymyillen tieto siitä, että tarvittaessa olen tehokas riistämään toiselta hengen.
Sotilasvalassa ja -vakuutuksessa taistelijat sitovat itsensä lopullisesti lähes 150-vuotiseen asevelvollisuuden jatkumoon. Tilaisuudessa lausutut sanat eivät ole vain mustaa valkoisella, vaan niiden merkitystä pyytää pohtimaan myös yksiköiden päälliköt ennen alokasjakson päättävää huipentumaa. Monille alokkaille kohokohta on silti vain sotamieheksi tai jääkäriksi yleneminen. Ajatus rintamasta on juhlallisuuksista kaukana.
Todellinen maanpuolustustahtomme voidaan mitata vasta, kun kansainväliseen pilliin puhalletaan. Harras toive varmasti kaikilla on, että sitä ei koskaan tarvitsisi käytännössä testata Ukrainan tapaan. Paras tapa mittauksille on vain lukea niistä vuosittain julkaistavista tilastoista.
Kukaan ei halua vuodattaa toisen ihmisen verta, vaikka kyseessä olisikin omaa henkeä uhkaava vastapuolen taistelija. Niin kauheaa kuin se on, velvollisuus ajaa kuitenkin tahdon yli. Tilanteen sitä vaatiessa on siis minunkin tehtäväni vastata tuleen.
