Ruokarauha kuuluu kaikille
Kirjoittaja pohtii ruokailukulttuuria varusmiespalveluksen aikana.
"Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi" oli aikoinaan perinteinen sanonta intissä vastauksena kysymykseen ruuasta ja se nousee nykyäänkin esille vanhojen jermujen suusta varusmiespalvelusaikojen muisteloiden tiimellyksessä. Ruoka ja ruokailut ovatkin oleellinen osa inttikulttuuria ja ne tuovat muistoja mukanaan aina sotilaskodin munkeista hauskoihin kommelluksiin muonituskeskuksissa.
Ruokailut ovat elimellinen osa palveluksen rytmittämistä. Ne antavat ansaitun tauon koulutuksesta ja niitä myös odotetaan, sillä etenkin fyysisten koulutusten jälkeen kurkkusalaattisankarien mahavärkit huutavat kiivaina, eivätkä ruokalystit nuorukaisilla todellakaan ole anhittomissa. Ruokaa kuluukin suhteessa valtavia määriä.
Muonituksen järjestäminen ei ole helppoa rauhankaan aikana suurelle joukolle ja henkilökunnalle kuuluukin suuri kiitos työstään. Rajatuilla resursseilla toimiminen, suuri määrä erilaisia ruokavalioita ja ruoka-aine-allergioita sekä nyttemmin myös koronapandemia ovat asettaneet haasteita muonitukselle.
Varusmiestenkin ruokailun taso on vuosien varrella parantunut. Tästä huolimatta viime aikoina huolenaiheeksi on noussut riittävän ravinnon takaaminen varusveijareille, mikä on ollut esillä etenkin uusien alokkaiden aloittaessa palveluksensa koronan tiimellyksessä. Useiden alokkaiden on mediassa kerrottu laihtuneen kilokaupalla palveluksensa aloittamisen jälkeen ja maastoruokailun riittävyys on herättänyt keskustelua.
Huolet ovat aiheellisia ja on hyvä, että aihe on noussut esille. Etenkin fyysisesti raskaammissa tehtävissä palvelevat tarvitsevat tuekseen hyvän ruokahuollon, jotta he päivästä toiseen jaksavat tehtävissään toimia ja oppia uutta. Parasta mahdollista toimintakykyä ei saavuteta liian vähäisellä ruualla. Esille tulleet huolet on kuitenkin kuultu ja ruoan määrään ja laatuun tullaan kiinnittämään yhä enemmän huomiota jatkossa, kertoi Leijona Cateringin toimitusjohtaja Ritva Paavonsalo Ruotuväen uusimmassa numerossa.
Yksi seikka on kuitenkin keskustelusta jäänyt uupumaan, joka olisi hyvä nostaa esille. Palvelukseni omalla alkutaipaleella ihmetystä herätti ruokailun kiirehtiminen. Alokasjakso oli kiireistä aikaa, kuten olettaa voikin. Tämä heijastui myös ruokailuihin: sinänsä kaikenlaisiin manöövereihin oli aikaa ennen ruokailua, onhan ruokailuun siirtymiseen melkoinen prosessi jo sinänsä varusmiespalveluksessa, kuten kokemusasiantuntijat varmasti tietävätkin.
Ruokailemiseen varattu aika oli sen sijaan lähes poikkeuksetta hyvin vähäinen. Vaikka tietyt vähimmäisajat varusmiesten ruokailuun onkin turvattu, usein tilanne oli se, että ruuan saatuaan joutui jo käytännössä lähteä jonottamaan ruuhkautuneille astianpalautuspisteille ollakseen ajoissa seuraavassa määrätyssä paikassa.
Hotalehtiminen ei tee hyvää, ei vatsalle, eikä jaksamiselle, joten asiaan olisikin syytä puuttua esimerkiksi alokkaiden viikko-ohjelmia suunniteltaessa. Eroja varmasti löytyy ruokailuaikojen suhteen varuskunnittain, joten toivottavasti tilanne on yleisesti ottaen kuvattua parempi. Ruokarauha kuuluu kaikille.
