Minusta tulee upseeri
Kirjoittaja muistelee, kuinka urahaaveet saivat väistyä realiteettien tieltä.
Vuosi taisi olla 2016, kellonaika noin kaksi yöllä ja tunnelma katossa. Luin Puolustusvoimien nettisivuja ties kuinka monetta tuntia ja laskin, milloin koittaisi aikani lähteä inttiin. Pienelle vintiölle saapumiserä 2/24 tuntui olevan valovuosien päässä.
Olin 11-vuotias ja jännitin ajatusta suunnattomasti. Taisin ehkä alitajuisesti ajatella, että olin heti seuraavana päivänä lähdössä palvelukseen esiteininä, enkä vasta kahdeksan vuoden kuluttua.
Jännityksen tunteen kuitenkin voitti hurmoksellinen innostus. Halusin Parolaan leikkimään tankeilla. Vekaralla toisaalta kutsui tulenjohto. Tai sitten halusin ampua tykeillä. Mikä ihme on rajajääkäri? Laivastossa voi päästä ulkomaanmatkalle!
Taisin olla kovaa vauhtia rakentamassa itsestäni täyspäiväistä sotilasta. Tankkasin itseeni kyltymättömästi inttislangia, ja kahdeksan vuoden malttamaton odotus alkoi, vaikka minulla ei ollut mitään hajua, millaista palvelus oikeasti oli.
Muutamaa vuotta myöhemmin istuin oppilaanohjauksen tunnilla. Piti alkaa miettiä tulevia opiskelupaikkoja ja ammattivalintoja. Pohdintani saivat yhä lisää kierroksia.
Ammatinvalintatesteissä yksi ura pompahteli jatkuvasti esiin. Sellainen, jota opiskellessa olisi mahdollisuus saada oma miekka. Vähänkö siistiä. Se olisi vakaa, kunnioitettava ja merkityksellinen ammatti. Se sopisi minulle.
Minusta tulee upseeri, päätin.
Lopulta suuri päivä koitti. Heräsin palveluksenaloittamispäivänäni valmiina valloittamaan maailman. Tästä alkaisi uusi, uljas vuosi täynnä unohtumattomia kokemuksia.
Kokemuksia tulikin, mutta hieman erilaisia kuin olisin alunperin uskonut.
Tautisyksy takoi minua ensin keuhkokuumeella, sitten adenoviruksella. Olin monesti vuoteenoma ja koulutuksia jäi välistä. Täydellinen kulttuurishokki ja varusteiden kanssa säätäminen herpaannuttivat keskittymiseni ja en enää kyennyt pitämään katsettani tavoitteessani.
Mitä? Eikö palvelus ollutkaan se utopistinen luvattu maa, joksi olin sen pääni sisällä luonut? Siellähän oli… epämiellyttäviäkin asioita?!
11-vuotiaan haltioituminen muuttui monien asioiden summana alle viikossa 19-vuotiaan mosaraukan suunnitelmien kaatumiseen. Kadettikoulu lensi varsin pian jorpakkoon.
Kurkotin kohti kuusta ja seurauksena suoritin elegantin mahalaskun katajaan. Ketuttihan se.
Mutta! Tuleen ei saa jäädä makaamaan, joten harmituksestani huolimatta keksin jotain muuta.
Alokaskauden aikana päädyin hakemaan ja lopulta pääsin sellaisiin tehtäviin, jotka koen omakseni, joista on minulle tulevaisuuteni kannalta hyötyä ja joilla koen olevan merkitystä – siis intin pyhä kolminaisuus.
Autuas on nimittäin se, joka uskoo siihen, että hän voi omalla panoksellaan jättää kädenjälkensä kansakuntamme puolustukseen. Minä voin ainakin sanoa uskovani.
Puolustusvoimissa on jokaiselle jotakin. Vaikka alkuperäiset suunnitelmat eivät toteutuisikaan, ei se tarkoita, että peli olisi pelattu. Hetken voivottelun jälkeen tulee nostaa rinta rottingille ja lähteä uusia haasteita kohti.
Katselen yhä joskus Santahaminassa kadetteja hieman kaihoisana. Ehkä jossain toisessa elämässä, ajattelen.
Minusta ei tullut upseeria, mutta jostakusta muusta tulee. Ja hyvä niin.
