Vedä kenttäoikeuteen! – Kun annetut käskyt eivät miellytäkään intissä

Minulla on ongelmia auktoriteettien kanssa. Säännöt ja yleinen järjestys kelpaavat kyllä, mutta luoja paratkoon, jos en saa itse huolehtia niiden toteutumisesta omalta osaltani. Että joku koko ajan olkapään yli kyttää ja päsmäröi!

Intin maailma ei ollut minulle ennen palveluksen aloittamista erityisen tuttu. Lapsuuden sotilaallinen indoktrinaationi perustui hieman isän rukkitarinoihin, mutta enimmäkseen yläkoulussa luettuun Tuntemattomaan sotilaaseen.

Voitte kuvitella tyrmistykseni, kun minulle ilmeni ensimmäisenä päivänä, etten voikaan huoletta mennä rupattelemaan luutnantille niistä näistä tai mennä omin neuvoin jonkun suon yli että heilahtaa.

Sen sijaan jouduin tottelemaan mielestäni aivan typeriä käskyjä, noudattamaan aivan typeriä aikatauluja ja muutenkin kaikki oli tämän tuoreen alokkaan mielessä aivan suunnattoman typerää.

Kypsänä korpisoturina pidin kuitenkin kiukkuni itselläni, vaikka salaa olinkin varma, että jos minä tätä firmaa johtaisin, olisi tehokkuus kymmenkertaista ja kaikki varuskunnat täynnä supersotilaita.

Se premissi, että sodan ajan joukko muodostetaan ikäkohortista, josta monet ovat impulsiivisimmillaan ja uhmakkaimmillaan, oli minusta silti pähkähullu – puhumattakaan siitä, että näiden nuorten annetaan vieläpä johtaa toisiaan.

Jotenkin Puolustusvoimat onnistuu koulimaan tästä sakista taistelukykyisen joukon, mitä en vieläkään täysin ymmärrä, mutta pakkohan moiselle suoritukselle on nostaa hattua.

Alokaskauden edetessä minulle luonnollisesti alkoi valjeta, että ympärilläni oli taistelijoita, jotka olivat minua monin kerroin nohevampia ja asiantuntevampia.

Sappeni laantui vähitellen ja aloin sietää yhä kafkamaisempiakin tilanteita, joita Puolustusvoimat minulle niin anteliaasti ja vuolaasti tarjoili. Yksi asia minua kuitenkin kalvaa yhä tänäkin päivänä.

Puolustusvoimissa on viljalti sääntöjä – syystäkin. Säännöt ja käytänteet on iskostettava nopeasti uusien alokkaiden kalloihin, mutta millä tavalla se tapahtuu?

Jatkuvalla varoittelulla ja maalailemalla piruja seinille. Ensimmäisten viikkojen oppitunneilla seurasin menoa varsin pöllämystyneenä. Tuntui siltä, että jokaisessa esitelmässä joka kolmas sana oli esitutkinta.

Eihän siinä vaiheessa voinut muuta kuin nauraa. Mitä seuraavaksi? 

Seisomaan kovennettua, koska parransänki oli millin liian pitkä?

Puolustusministerin puhutteluun syystä että baretti härvää?

Ehkäpä herra ylikersantti passittaa minut Haagiin tuomiolle, kun aseeni piipusta löytyi havu.

Tällainen kurinpito voi varomattoman käsissä muuttua pelolla johtamiseksi, ja sellaisella harvemmin saadaan motivoituneita sotilaita.

Esitutkinnoista sun muista puhumalla pyritään luomaan pidäke ja pelote häiriökäyttäytymistä vastaan, mutta todellisuudessa minulle jäi vain se kuva, että minuun lähtökohtaisesti ei luoteta – yritä siinä sitten olla isänmaan Urho.

Parhaisiin tuloksiini olen yltänyt, kun olen kokenut, että luottamusta ja uskoa löytyy ja saan ponnistaa omin jaloin kohti tähtiä. Siinä vaiheessa rauta sisälläni vääntyy kettingiksi ja koen tekeväni jotain merkityksellistä.

Selkeälle kurille on tarvetta Puolustusvoimien kaltaisessa organisaatiossa, sen joudun minäkin myöntämään. Jouheva yhteistyö on toiminnan kulmakivi ja se rakentuu kurinalaisen järjestyksen varaan. Eihän sotimisesta tulisi mitään, jos asiallisia hommia ei hoideta ja jokainen vetää omaa sirkustaan.

Ja kyllä minä nykyään ymmärrän, miksi joskus pitää vähän runnuttaakin.

Alusta asti olisi kuitenkin ollut paljon helpompaa, jos minulle olisi kerrottu, miksi joitain tyhjänpäiväisiltä vaikuttavia asioita harjoitellaan niin kiihkeällä pieteetillä – ne eivät monesti sitten tuntuneetkaan turhilta, kun tarkoitus selitettiin.

Jos alokkaat elävät pimennossa ja jatkuvassa epätietoisuuden vallassa, vaarana on, että pikkutarkka kuri kääntyy absurdin puolelle ja siten itseään vastaan.

Perkele, mie oon saant tarpeeksein! Pohja se on miunkii säkis, sanoisi eräs.