Päätepiste

Oletteko kuulleet kesäkuun viimeisestä päivästä vuonna 1941, jolloin Lentolaivue 24 pudotti kolme neuvostoliittolaista pommikonetta Lahden lähistöllä? Tapahtumat ovat suuremmalle yleisölle tuntemattomia, mutta tuon kesäkuisen jatkosodan päivän henkeäsalpaavia tapahtumia todistaneet ihmiset muistavat ne läpi elämänsä. Samalla syntyi legenda neuvostosotilaasta, joka pelastui putoavasta koneesta kuin ihmeen kaupalla jäi henkiin – ja elää yhä.

Tuolloin vanhempien miesten palvellessa rintamalla 15-vuotias Kauko Suurnäkki kuului ilmavartioryhmään Kannusjärven kylässä useiden ikäistensä poikien tavoin. Suurnäkki oli todistamassa neuvostosotilaan taistelua elämästään ja muistaa päivän kuin eilisen yhä 89-vuotiaanakin.

– Se oli tapahtuma, joka pysyi kyläläisten puheenaiheena viikkoja. Myös lähikylistä saavuttiin tarkastamaan, mitä ihmettä oli oikein tapahtunut, Suurnäkki muistelee.

Viholliskoneiden tuho

Palataan kronologisesti päivän alkuun, jolloin Vesivehmaan tukikohdasta Lahden lähistöltä nousi ilmaan Lentolaivue 24:n BW -partio. Partiota johti lentomestari Viktor Pyötsiä ja muiden koneiden puikoissa olivat ylikersantti Paavo Mannila sekä alikersantti Curt Ginman.

Partio kohtasi hieman ennen kello viittä iltapäivällä noin 5 000 metrin korkeudessa kolme vihollisen pommikonetta. Käynnistyi ilmataistelu, joka oli suomalaisten kannalta voitokas: kaksi kolmesta Tupolev SB-2 koneesta tuhottiin heti alkuunsa ja kolmas putosi hieman myöhemmin lähes kirjaimellisesti Suurnäkin ja muiden kannusjärveläisten jalkojen juureen.

Koneet, joita Pyötsiä ja Ginman tulittivat, putosivat Lahden lähialueille, toinen Nastolaan ja toinen Orimattilaan. Koneiden miehistöt menehtyivät palaviin jäännöksiin. Kone, joka sai osumia Mannilan toimesta, ei pudonnut heti kuten muut, vaan sen lentokyky heikkeni. Sen onneksi koitui pilvi, jonka antamassa suojassa se pääsi karkaamaan suomalaisilta.

Seuraava havainto selvinneestä viholliskoneesta tehtiin Kausalassa, ja konetta tuhoamaaan lähetettiin lähempänä sijainnut partio "Pelle". Partio ei kuitenkaan koskaan tehnyt havaintoa vahingoittuneesta koneesta, vaan kuuli vasta tukikohtaansa Vesivehmaalle palattuaan, että kone oli tehnyt pakkolaskun noin sadan kilometrin päähän Vehkalahden pitäjään – nykyiseen Haminaan – ja tarkemmin Kannusjärven kylässä olevan Tykän tilan pellolle. Tässä vaiheessa myös Kauko Suurnäkki oli havainnut koneen.

Pelastuneen lentäjän kiinniotto

Suurnäkin kertoman mukaan luoteesta hyvin matalalla noin kello viiden aikaan lensi vihollisen pommikone hänen näkökenttäänsä. Huomiota herätti etenkin lentoradan mataluus ja vaivalloinen eteneminen.

– Vain toinen moottori oli toiminnassa ja ääni oli todella outo, Suurnäkki kertoi huomioistaan.

Pakkolaskua yrittänyt kone ylitti ilmavartiotornin hiuksen hienosti ja Suurnäkin mukaan tornissa olleet tähystäjät joutuivat heittäytymään lattialle henkensä pitämiseksi. Suurnäkki kertoo tarkasti myös koneen dramaattisesta laskeutumisesta: kone pyörähti ympäri toisen siiven osuessa pellon pintaan ja syttyi sen seurauksena palamaan.

Suurnäkki ei itse ollut tähystystornissa, vaan oli tapahtumapaikasta noin kilometrin päässä nuoremman veljensä sekä naapurin pojan kanssa. Savun nähtyään kolmikolla tuli kiire napata polkupyörät ja lähteä paikalle.

– En ollut tuolloin peloissani tapahtuneesta, lähinnä utelias. Kun lähestyimme konetta, patruunat räjähtelivät tulimeressä ja välillä löimme varmuuden vuoksi maihinkin, Suurnäkki muistelee nuorten poikien saapumista pellolle.

Pudonneen koneen miehistö koostui kolmesta sotilaasta, joista kaksi menehtyi pakkolaskun epäonnistuttua. Kolmas mies, aliluutnantti Ivan Gubarj, onnistui kuitenkin pelastautumaan varmasta kuolemasta hurjalla tempullaan: hän kiipesi koneen siivelle ja pudottautui maahan ilman apuvälineitä, kun kone oli enää muutaman metrin päässä maankamarasta.

– Karkuun päässyt sotilas pakeni läheiseen metsäsaarekkeeseen, josta hän tarkkaili tilannetta. Löysimme avaamattoman laskuvarjon sekä vaatteita putoamispaikalta, Suurnäkki muistelee.

– Hän oli loukannut kasvojaan, ne olivat veriset, mutta hän oli yhä liikuntakykyinen. Paikalliset lähestyivät miestä ketjussa ja heidät nähdessään mies antautui.

Ennen kiinniottoa lentäjällä oli ollut kädessään pistooli, mutta luultavasti hän arvioi ketjussa olleiden henkilöiden määrään niin suureksi, että koki antautumisen ilman vastarintaa olevan paras ratkaisu. Pidätyksen suoritti Aimo Kärki, joka sai palkinnoksi toisen luokan vapaudenmitalin uroteostaan.

Tilannetta oli tullut seuraamaan Suurnäkin mukaan reilut sata henkilöä ja Tykän pellolla riitti vilinää. Kylän rouvat paikkasivat vangin kasvoja ja pelokkaalle miehelle tarjottiin tupakkaa, minkä Suurnäkki muistaa rauhoittaneen vierasta selvästi. Pian paikalle saapui henkilöauto sekä sotilaita, jotka veivät kiinniotetun miehen vankileirille ja kuulusteltavaksi.

Muut vainajat haudattiin

– Kun tuli oli laantunut, uskalsimme lähestyä konetta, josta löytyivät kahden muun lentäjän palaneet ruumiit. Talosta tuli hevonen, vainajat nostettiin kärryille ja läheiselle hiekkatöyräälle kaivettiin hautakuoppa, Suurnäkki kertoo.

– Itse olin mukana hautaustoimissa. Paikalle pystytettiin muistopaalu jossa luki suurin piirtein näin: "Tähän on haudattu kaksi neuvostolentäjää 30.6.1941".

"Kone, joka sai osumia Mannilan toimesta, ei pudonnut heti kuten muut, vaan sen lentokyky heikkeni."

Pudonnesta koneesta kaikki käyttökelpoinen otettiin kyläläisten toimesta talteen, ellei valtio ehtinyt ensin. Suurnäkki paljastaa, että ehjä moottori sekä kohtuullisesti säilynyt kaksoiskonekivääri haettiin puolustusvoimien käyttöön. Muita esineitä lähellä asuneet nappasivat tarpeeseen tai muistoksi tapahtuneesta.

Suurnäkki muistaa tapahtuman pysyneen yleisenä puheenaiheena pitkään ja että se tuli esille vielä kerran: Helsingin Sanomissa oli tuolloin kuva kiinnijääneistä neuvostolentäjistä, joiden joukossa oli myös Tykän pellolla henkensä pelastanut, mutta kiinni jäänyt Gubarj.

– Hänellä oli yhä jalassaan nahkasukat, kuten kiinniottohetkellä, mutta kasvojen siteet oli vaihdettu uusiin, Suurnäkki kertoo.

Putoamispaikalle muistolaatta

Takaisin nykyhetkeen. Lauantaina 12. syyskuuta samaisella Tykän tilalla oli juhlallinen tilaisuus, jossa paljastettiin muistolaatta menehtyneille neuvostolentäjille. Tilaisuuden järjestäjinä toimivat Tykän tila sekä Kaakonkulman maahanmuuttajat Rodnik ry, jonka pääpaikka on Haminassa.

Ajatus muistolaatasta tuli, kun toukokuussa Rodnik ry:n jäsenet tekivät retken Tykän tilalle ja tilan isäntä Hannu Tykkä kertoi heille tarinan pudonneesta neuvostokoneesta. Yhdistyksen puheenjohtaja Alla Suoninen otti yhteyttä Venäjälle ja muistolaatta teetettiin aina Novgorodissa asti.

– Emaliseen muistolaattaan on tallennettu kaatuneiden nimet sekä sotilasarvot. Tiedot laatassa ovat sekä latinalaisin että kyrillisin kirjaimin, Suoninen kertoo.

Paikalla oli edustamassa Venäjän sotilasasiamies everstiluutnantti Andrey Shishko, joka saapui Haminan kaupunginvaltuutettu Eeva Rautamaan kutsusta. Paikalla oli myös historioitsijoita, kuten aiheesta kirjoittanut Jukka Vesen sekä Carl-Fredrik Geust, jotka molemmat olivat isossa roolissa vainajien henkilöllisyyden selvittämisessä.

Paikalla oli noin 50 henkeä ja mukana ollut Ilmo Suurnäkki tunnelmoi tapahtumaa erittäin hartaaksi, ystävälliseksi ja koskettavaksi. Muistomerkin paljastuksen lisäksi ohjelmassa oli 74 vuotta sitten paikalla olleen Kauko Suurnäkin puhe kesäkuun päivän tapahtumista.

– Kaukon puhe oli hyvin liikuttava ja juuri tilaisuuden henkeen sopiva: yhteistyötä maiden välillä pitää olla ja silta rakentaa, vaikka sota oli aikoinaan julmaa, Ilmo Suurnäkki tiivistää puheen ja kertoo olevansa Kauko Suurnäkille kaukaista sukua.

Syy muistomerkin myöhäiselle pystytykselle, reilut 70 vuotta tapahtuman jälkeen, oli vainajien henkilöllisyyksien tunnistaminen vasta äskettäin. Pudonneen koneen miehistöstä ainut selviytynyt mies, aliluutnantti Gubarj, on vielä hengissä. Hän on 98-vuotias ja elää Ukrainassa.

– Toivottavasti joskus pääsemme tapaamaan tätä lentäjää. Hän asuu nyt sotatoimialueella, joten matka Ukrainaan ei ole ollut mahdollisuuksien rajoissa, Hannu Tykkä selvittää.

Tapahtuma herätti melko laajaa kiinnostusta ja järjestelyissä mukana ollut tilanomistaja Tykkä kertoo kyselyitä tulleen monelta taholta tapahtumaan liittyen.

– Kesällä täällä pidettiin veteraanijuhla, ja usean eri median edustajat ovat tiedustelleet tapahtumasta.

Monen asian päätepiste

Kesäkuun viimeisenä päivänä kolme neuvostopommikonetta kohtasivat sotatehtävänsä päätepisteen, kuten lähes kaikki koneiden kyydissä olleet taistelijatkin. Jokainen kone löysi oman lopullisen romuttamonsa Suomen maaperästä.

Kun pitkällisen ja kärsivällisen selvitystyön jälkeen saatiin Tykän mailla sijaitsevan haudan vainajien henkilöllisyydet tietoon, saatiin myös ylikersantti Mannilan ampuman koneen miehistölle päätepiste heidän tarinaansa. Se venähti reilut 70 vuotta pitkäksi. Haudassa lepäävät nuorempi luutnantti Aleksandr Sotshenkov ja kersantti Vasilij Kolesnikov.

– Onhan muistolaatan paljastus tietynlainen päätös tapahtumalle, mutta samalla tarina on osa elävää historiaa ja kovasti koskettava. Toivomme, että seuraavana vuonna, kun tapahtumasta tulee kuluneeksi 75 vuotta, muistotilaisuudessa olisi menehtyneiden lentäjien oikeita sukulaisia, Rodnik ry:n puheenjohtaja Suoninen kertoo tunnelmistaan ja tulevasta.

Muistomerkin paljastamisen myötä uhrit ja heidän omaisensa saavat levon sekä rauhan.

Muistolaatta paljastettiin Tykän tilalla 12.9. Kuvassa oikealta Carl-Fredrik Geust, Jukka Vesen, Alla Suoninen, sotaveteraanit Ahti Uski ja Kauko Suurnäkki sekä everstiluutnantti Andrey Shisko sekä hänen puolisonsa.

 

Lähteet:

Jukka Vesen, Kolmen vihollispommittajan tuho 30.6.1941 – ja yhden lentäjän ihmeellinen pelastuminen, Inkeroinen 23.3.2009