Yhteys bolsevikkeihin pakotti Katarinan pois maasta – Valtiollinen poliisi oli valmis toimimaan vakoojia vastaan

Piia Vuorisen kirja selvittää, miten ja miksi tietyt naiset päätyivät Valtiollisen poliisin tutkaan.

Kesällä 1934 Nummelan parantolassa hoitopaikkaa ei saanut kukaan tyhjätasku. Turvallisuuspoliisin huomion herätti Katarina Novitskaja, joka yöpyi prameimmassa huoneessa. Venäläisemigrantti ei osoittanut sairauden merkkejä, vaan hän kierteli alueella kuin mikään ei olisi vialla.

Katarina oli kaunis, itsenäinen nainen. Tummat hiukset olivat sivujakauksella ja päällä kallista turkista ja baskeri. Vaarallisen viekas vakooja, ainakin Valtiollisen poliisin mielestä.

Katarina vaikutti pyörivän seurapiireissä. Parantolanjakson aikana hän oli käynyt Helsingin keskustassa jo useampaan kertaan. Näihin kuului huvimatkoja englantilaisen sulhasensa kanssa, sillä hän matkusti usein Suomen kautta Neuvostoliittoon. Nainen myös otti vastaan epäilyttäviä kirjeitä Leningradista.

Katarinalla vaikutti olevan yhteyksiä bolsevikkeihin, ja häntä seuranneet Valtiollisen poliisin edustajat tulkitsivat hänen olevan vähintäänkin entinen neuvostotiedustelun agentti. Koska Katarina ei vaikuttanut täyttävän oleskelulupansa kriteerejä, Valtiollinen poliisi ehdotti naisen oleskeluluvan hylkäämistä.

Katarina yritti kuitenkin loppuun asti kumota päätöstä ja saada ylilääkärin suosittelemaan matkustuskieltoa hänen huonon terveytensä vuoksi. Lopulta hänen tekemänsä valitukset oleskeluluvan kumoamisesta johtivat kuulusteluihin.

Kuulusteluissa Katarina myönsi osallistuneensa aiemmin neuvostotiedustelun toimintaan, mutta kielsi osallisuutensa tehtäviin Suomessa.

Monien käänteiden jälkeen Katarina, nyt sukunimeltään McKinnel, katosi Suomesta. Valtiollinen poliisi ei lopulta koskaan päässyt selville naisen taustoista.

Mata Harista totuuden äärelle

Populaarikulttuurissa on kautta aikojen ihannoitu vakoilua ja sen tuomaa jännitettä. Ala on kuitenkin aina ollut miesvaltainen ja naisvakoojista saatu mielikuva on lähinnä James Bond -elokuvista tutun viettelevän rakastajan rooli, joka huijaa heikot miehet ansaansa.

Katarinan tapaus on yksi monesta Suomen vakoiluhistorian naistarinoista. Totuus on lopulta tarua ihmeellisempää.

Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Piia Vuorinen on perehtynyt vakoiluun ja vastavakoiluun vuosien ajan tehdessään väitöskirjaansa Valtiollisen poliisin naisepäillyistä. 
Tutkimustyö poiki lopulta kirjan, joka käsittelee Valtiollisen poliisin vakoiluepäilyjä vuosina 1919–1944.

– Ajattelin, että vakoojateemat kiinnostaisivat laajempaa yleisöä. Halusin kirjoittaa juuri niistä tarkemmin ja syventyä yksittäisiin tarinoihin nimenomaan vastavakoilun osalta. 

Vuorisen mielestä tutkimustyölle keskeistä oli sukupuoleen liitettyjen olettamusten rikkominen. 

– Halusin tutkimuksellani haastaa naisvakoojista kerrottuja myyttejä ja kertoa, miten vahvasti ne ovat ohjanneet valvontaa ja miten nämä käsitykset upseereja viettelivistä naisista ovat ajautuneet populaarikulttuuriin. On totta, että seksuaalisuutta käytettiin hyödyksi, mutta ei siinä määrin, mitä yksinkertaistetut mielikuvat ohjaavat ajattelemaan.

Vuorinen kuitenkin tarkentaa, että kirja ei täysin keskity naisiin.

– Minusta kirjani kertoo enemmän miehistä naisten vakoiluepäilyjen taustalla, eli miten ja miksi tietyt naiset ovat päätyneet epällyiksi ja mitä siitä seurasi.

Kirjassa laajempaa historiallista taustaa kerrotaan henkilöiden kautta. Vuorinen pyrki valitsemaan itselleen kiinnostavia esimerkkejä.

– Jokainen esimerkeistä eroaa toisistaan, mutta taustalla kulkee laajempi yhteiskunnallinen kertomus, joka avaa Valtiollisen poliisin toimintaa ja kansalaisten suhtautumista vakoiluepäilyihin.

Henkilöitä tutkittaessa ilmeni myös yllätyksiä.

– Tuli vastaan myös sellaisia naisia, jotka ovat toimineet Valtiollisessa poliisissa paljon laajemmassa roolissa kuin mikä aikakaudella katsottiin heidän sukupuolelleen sopivaksi. 

Ajan byrokratiaa

Kirjan keskeisimpiä teemoja on kahtiajakautunut ja polarisoitunut Suomi sisällissodan jälkeen. Vuorinen kertoo uhkakuvien olleen selkeästi punaväritteisiä.

– Sisällissodan tausta ja Neuvostoliiton läheisyys vaikutti siihen, että lähinnä kommunistit ja kommunisteiksi epäillyt päätyivät Valtiollisen poliisin kontrollin kohteeksi. Tutkiessani Valtiollisen poliisin henkilömappeja huomasin, että lähes kaikki vakoiluepäilyt olivat kytkeytyneet Neuvostoliiton vakoilutoimintaan.

Vuorisen mukaan Suomessa sokaistuttiin oikealta tulevien uhkien osalta.

– Valtiollisen poliisin linja oli selkeästi "valkoisen Suomen" edun mukainen, joten muualta kuin Neuvostoliitosta tulevia uhkia ryhdyttiin tarkkailemaan vasta 1930-luvulla, silloinkin vähissä määrin. 

Historia ei kuitenkaan ole täydellisesti dokumentoitu, joten Vuorinen on tutkimustyötä tehdessään törmännyt aukkoihin.

– Tiedusteluhistoriaan kuuluu se, että viimeistä totuutta harvoin kuitenkaan tiedetään. Aukollisuus näkyy aina turvallisuuspoliisin ja tiedustelupalvelun aineistossa. 

Kuitenkin tutkimustyö on myös palkinnut. Vuorinen kertoo, että kabareelaulaja Orvokin tapauksesta kirjoitettiin aikanaan hyvin värittyneesti erään vastavakoilijan muistelmissa.

– Hänet oli tuomittu maanpetoksesta ja hänen oikeudenkäyntiä koskevat asiakirjat olivat unohtuneet salaisiksi. Ne tulivat lopulta julkisiksi tekemäni anomuksen kautta.

Ajat muuttuvat, tavat toistuvat

Kirja käsittelee aikaa, jossa on paljon yhtäläisyyksiä nykyiseen idän ja lännen väliseen suhteeseen esimerkiksi Ukrainan sodan seurauksena. Piia Vuorinen kertoo tiedustelun ja vakoilun korostuvan epävakaina aikoina.

– Historian tapahtumat ovat hyvä muistutus siitä, miten yksinkertaistetut mielikuvat tai viholliskuvat voivat vaikuttaa siihen, mihin kiinnitetään huomiota. 

Vaikka tiedustelumaailma kiertää edelleen samaa kehää kuin viimeiset 100 vuotta, arvot ja sukupuoliroolit ovat modernisoituneet.

– Ala on edelleen melko miehinen, mutta naisia on nykyisin jopa johtotehtävissä eikä naisvakoojia tarkastella vain miehiä viettelevinä naisina.