Yhteistoiminta, yhteistoiminta, yhteistoiminta

Taistelija maastopuvussa. Paikalle saapuva ei aluksi huomaa mitään muuta. Vähitellen metsän siimeksessä alkaa näkyä lisää taistelijoita. Kasvot maalattuina ja havuja kypärissään he ovat puiden välissä.

Käynnissä on Tykistökoulun kaksi kertaa vuodessa järjestettävä ampumaharjoitus Niinisalon Pohjankankaan ampuma-alueella. Viikon kestävässä harjoituksessa kehitetään Maavoimien epäsuoran tulen käyttöä taistelussa. Mukana on suomalaisia joukkoja Maasotakoulusta, Porin prikaatista, Panssariprikaatista sekä Merivoimien Uudenmaan prikaatista. 

Lisää asioita alkaa erottua lokakuisen kosteasta metsästä. Tunne on sama kuin muurahaisia katsellessa – ensin näkee yhden, sitten toisen, sitten muurahaisten polun ja lopulta pesän, tukikohdan. Taistelijoiden lisäksi maastossa on telttoja, kaapeleita ja hyvin naamioituja suuria ajoneuvoja. Sekä tietysti kranaatinheittimiä.

Tällä kohdalla Pohjankangasta on Uudenmaan prikaatin kranaatinheitinkomppanian kertausharjoitus. He ovat saapuneet Dragsvikistä moottorimarssilla. Koko tykistöharjoitukseen osallistuu noin 350 ajoneuvoa.

Kranaatinheitinkomppania on reserviläisistä koottu. Sodan aikana vain sen johtaja, komppanianpäällikkö luutnantti Ilman, olisi henkilökuntaa. 

– Olen todella positiivisesti yllättynyt siitä kuinka motivoituneita reserviläisjohtajat ovat ja kuinka he saavat sen tarttumaan miehistöönsä, Ilman kertoo.

Yhteistoiminta henkilökuntaa olevan komppanianpäällikön ja reserviläisten välillä on ollut hänestä onnistunutta, vaikka harjoittelua se vaatiikin.

– On ollut oikeastaan aika rankka harjoitus, koska tässä on monesta saapumiserästä taistelijoita. Heistä täytyy saada yhtenäinen joukko.

Joukkueenjohtajat koossa. Kuva: Tomi Edwards

Komentoteltan luona käy kuhina. Ilman antaa käskyä kartan ympärillä korkeassa polviasennossa oleville joukkueenjohtajille. Napakasti sanotut käskyt kimpoilevat mäntymetsässä ruotsiksi ja suomeksi. Joukkueenjohtajat nyökkäilevät, sormet painuvat vasten karttaa ja osoittavat sinne merkittyjä maaleja.

Yksi kartan ympärillä olevista on reservin aliluutnantti Backman. Hän kotiutui kaksi vuotta sitten ja on ensimmäisissä kertausharjoituksissaan. 

– Olin vähän skeptinen, että miten tämä toimii, kun ollaan jo kaksi vuotta oltu reservissä, mutta todella hyvin! Backman kehuu.

Ensimmäiset ammunnat onnistuivat Backmanin mukaan hyvin, ja heidän joukkueensa oli saanut erityismaininnan tulitoiminnan johtajalta. Lisää tekemistä kuitenkin löytyy vielä, ja Backman pitääkin haastavampana osa-alueena kommunikaation saamista sulavaksi.

– Tässä on aika monta linkkiä, komentopaikat ja heittimet ja tulitoimintaupseerit esimerkiksi.

Aliluutnantti (res.) Backman kotiutui kaksi vuotta sitten. Kuva: Tomi Edwards

Kranaatinheittimet on aseteltu keskellä korpea kiemurtelevalle metsäautotielle. Se on harjoitusta varten tehty järjestely, sillä on kyse kovapanosammunnoista, joissa pätevät kaikki normaalit varomääräykset. 

Tositilanteessa kranaatinheittimiä ei sijoitettaisi aukealle paikalle. Tuliasemaa valmistelevat taistelijat – kuten Backman – tulisivat etukäteen paikalle, katsoisivat metsästä paikan heittimille ja tarvittaessa raivaisivat moottorisahalla puiden latvustoa pois ampuma-alan tieltä.

Vuosi sitten kotiutunut jääkäri Eklund odottelee seuraavaa ammuntavaihetta pienen matkan päässä ryhmänsä heittimestä. Hän on siirtynyt reserviin viime vuonna ja on nyt samojen ihmisten ympäröimänä kuin palvelusaikanaan.

– Ensimmäinen kertausharjoitukseni ja tosi mukavaa nähdä tuttua porukkaa, hän sanoo.

Eklund on heitinryhmän apusuuntaaja eli hän vakauttaa heittimen ja pyrkii helpottamaan suuntaajan tehtävää mahdollisimman paljon. Hän kertoo tuliasemien pystyttämisen sujuneen hyvin osin siksi, että kaikki on niin tuoreessa muistissa, ja osin siksi, että tuliaseman valmistelijat olivat tehneet työnsä hyvin.

– Kuopat oli kaivettu valmiiksi. Kaikki on hyvin hallussa.

Jääkäri (res.) Eklundin mielestä oli tietyllä tavalla omituista nähdä vanhoja palvelustovereita jälleen. Kuva: Tomi Edwards

Huomio – tulta!

Reilun sadan metrin päässä kranaatinheitinryhmitelmästä seisoo valtava masto. Kuten mitään muutakaan, sitä ei huomaa ennen kuin sattuu paikalle. Masto ylettyy hieman puiden yli ja on kuljetuslavan päällä.

Varusmiesalikersantti Ruostela istuu maston juuressa olevassa vaunussa, joka on kiinteä osa koko viestiasemaa. Näytöllä näkyy sama kartta, jota Uudenmaan prikaatin kranaatinheitinkomppania osoitteli teltan edessä. Näytöllä näkyvät muut samanlaiset mastot, joihin tämä masto ottaa yhteyttä. Ne luovat yhteistoiminnallaan runkoverkon, jossa informaatio kulkee. 

– Me pidämme viestiyhteyksiä yllä harjoituksessa, hän selventää.

Ruostela ja muu viestiaseman ryhmä ovat Porin Jääkäriprikaatin viestikomppaniasta. Heillä on jo kokemusta muiden taistelukentän osa-alueiden tukemisesta. Kesällä he ylläpitivät viestiasemaansa amerikkalaisille sotilaille eräässä harjoituksessa.

Tykistökoulun ampumaharjoituksessa Niinisalossa Merivoimien kranaatinheitinkomppanian kanssa toimiminen on ollut Ruostelan mielestä mielenkiintoista. Yhteistoiminta reserviläistenkin kanssa on ollut hänestä luonnollista ja tuntunut suurin piirtein samalta kuin varusmiesten kanssa taistelukentällä toimiminen. 

– Ihan selvää ja yksinkertaista on ollut, hän pohtii.

Uudenmaan prikaatin reserviläiset valmistautumassa ampumaan kranaatinheittimillä. Kuva: Tomi Edwards

Heittimien tuntumassa otetaan viimeisiä kulauksia kenttäpulloista ennen suoritusta. Paikalla oleva henkilökunta on pukenut päälleen oranssit kypärät ja liivit. He eivät ole menossa metsästämään hirviä vaan johtamaan kranaatinheitinkomppanian ammuntoja. Tositilanteessa tuli on valmista erittäin nopeasti, harjoituksessa kaikki tarkastetaan vielä kertaalleen. Turvallisuuden vuoksi.

Kun tulitoiminnan johtajan käskyt sitten kuuluvat, tuliasemissa heittimien ympärillä kädet nousevat nyrkissä ylös ja laskevat sitten rivakasti alas. Heittimet ampuvat ilmaan kranaatit, jotka katoavat kaukaisuuteen. Sitten heittimet ladataan nopeasti uudestaan ja pamaus on jälleen kova. Tulenjohto on tilannut tulen tiettyihin koordinaatteihin ja heidän kanssaan toimimisen on oltava vedenpitävää.

Kansainvälisyyttä lisätty

Seuraavaksi matka jatkuu Pohjankankaan ampuma-alueen pohjoisempiin osiin. Sieltä näkee kauas, ja välillä kuuluukin ukkosen jyrähdystä muistuttava ääni, kun tykit ampuvat jostain näkökentän ulkopuolelta. Edessä avautuvaan maisemaan ilmestyy savupilviä niistä. 

Rintakehässä asti jyrähtävää raskasta tykistötulta on katsomassa joukko kansainvälisiä vieraita. Harjoitukseen osallistuu noin sata amerikkalaista ja parikymmentä brittiläistä sotilasta. Pieni joukko heitä on paikalla tällä kukkulalla, ja he vertailevat toimintatapojaan ja kommentoivat tykkitulta.

Yhdysvaltalainen everstiluutnanttia vastaava lieutenant colonel Thompson on ensimmäistä kertaa Suomessa ja ollut täällä muutaman päivän ajan. Hän on seurannut noiden päivien ajan suomalaisten ja yhdysvaltalaisten joukkojen yhteistoimintaa epäsuoran tulen saralla.

– On upeaa tuoda joukkonsa harjoittelemaan uuteen paikkaan ja nähdä samalla miten kumppanimaat harjoittelevat, hän kommentoi osastonsa Suomen-vierailua.

Vaikka vierailu onkin ollut hedelmällinen, kylmät olosuhteet vaativat vielä joukoilta totuttelua. Toinen kehityskohde on viestintä kumppanimaiden välillä. Varusmiesten ja ammattisotilaiden erilaisen elämäntilanteen Thompson näkee mahdollisuutena.

– Vaikka suomalaiset sotilaat ovat nuorempia kuin me, mielestäni he ovat todella innokkaita oppimaan. Meille tämä on hyvä tilaisuus olla positiivisia roolimalleja nuoremmillemme.

Lokakuussa Puolustusvoimat tiedotti, että syksyn aikana jatketaan kesällä aloitettua aktiivista harjoitustoimintaa kansainvälisten kumppaneiden kanssa.

Erilaisissa harjoituksissa harjoitellaan syksyllä pääosin Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ruotsin kanssa. Lisäksi Suomessa tullaan näkemään ranskalaisia ja saksalaisia.

Suomalaisia, yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä sotilaita Pohjankankaan harjoitusalueella. Kuva: Tomi Edwards

Suomi oppii ja Suomelta opitaan

Brittiläinen ylikersanttiin vertautuva colour sergeant Lumley on tuonut osastonsa Niinisaloon Virosta. Viron metsät ovat erilaisuudestaan huolimatta auttaneet valmistautumaan suomalaiseen maastoon. Suomalainen metsä huonolla näkyvyydellä on ollut shokki esimerkiksi Afganistanin aavoihin maisemiin tottuneille joukoille. 

Lumley ei ole toiminut suomalaisten kanssa ennen, vaikka muisteleekin nähneensä suomalaisia Afganistanissa. Brittiläiset on majoitettu Niinisalon varuskunta-alueella olevaan rakennukseen, missä haastattelukin tehdään. Lumley katsoo ympärilleen ja kehuu suomalaisten vieraanvaraisuutta.

– Olemme saaneet mitä olemme pyytäneet.

Lumleylla on entuudestaan kokemusta muuta kuin englantia äidinkielenään puhuvien kanssa työskentelemisestä. Hän on esimerkiksi ollut Ugandassa tehtävällä. Hän toteaa suomalaisten kielitaidon olevan hyvällä tasolla, mikä on helpottanut työskentelyä.

Alkuviikosta brittiläiset ovat näyttäneet miten he tekevät asioita, ja loppuviikosta on suomalaisten vuoro opettaa. Hän kertoo miehistönsä olleen vaikuttunut siitä, kuinka suomalaiset varusmiehet ovat ottaneet asejärjestelmiä nopeasti haltuun. Esimerkiksi kranaatinheitin, jonka kanssa brittiläiset ovat harjoitelleet paljon, oli luonnistunut suomalaisilta nopeasti.

– Sen käyttöönvalmistelu ja sen kanssa liikkuminen on kuitenkin aika vaativaa, Lumley toteaa.

Oppimista on tapahtunut, sillä tekemisen tavat ovat erilaiset. Suomalaiset käyttävät kranaatinheittimiä komppaniatasolla, mikä eroaa brittiläisten tavasta.

– Te käytätte kranaatinheittimiä suuriin epäsuoran tulen keskityksiin, kun taas me tähtäämme pieniin taskuihin ja siten saamme välittömän vaikutuksen viholliseen.

Vaikka harjoitusten yhteydessä puhutaankin paljon kansainvälisten joukkojen yhteistoiminnasta, kertoo Lumley eri armeijoita edustavien sotilaiden toimivan pääosin keskenään. Nuo joukot harjoittelevat sitten rinnakkain toimimista samassa tilanteessa.

– Emme yleensä sekoita porukoita, koska se heikentää jatkuvuutta oppimisessa.

Kommunikoinnissa suurimmat haasteet ovat esimerkiksi mittayksiköissä. Epäsuoraa tulta valmistellessaan Nato käyttää suunnan kertomiseen milliradiaaneja, kun taas Suomessa käytetään piiruja. Näitä esteitä on Lumleyn mukaan jo alettu ratkoa.

– Natossa annetaan tulikomennot tietyllä tavalla. Jos Suomi liittyy Natoon, on suomalaistenkin opittava se tapa, hän summaa.

 

Tulenjohto mittaa etäisyyksiä pimeässä. Kuva: Tomi Edwards

Kun lokakuun pimeä on laskeutunut, päivä päättyy pimeätoiminnan harjoitteluun. Pimeä metsäautotie johtaa kukkulalle, mistä suomalainen tulenjohto seuraa tilaamaansa tykistötulta. Pimeässä erottaa kypäriä hieman vaaleampaa taivaanrantaa vasten, mutta muuten on mahdotonta sanoa, keitä ympärillä seisoo.

Pientä puheensorinaa kuuluu pimeässä. Lämpötila on vain pari astetta. Tähtitaivas avautuu yllä kirkkaana ja vain taivaanrannassa on joitakin pilviä. Tulenjohto odottaa pamahdusta. 

Pian jyrähtääkin jälleen, ja tähtitaivaan poikki lentää kirkas valopallo, joka on ammuttu tykistä. Hetken ajan se valaisee keltaisena koko alueen. Maastonmuodot luovat varjoja, jotka muuttavat muotoaan valopallon leijaillessa hiljalleen alas. 

Tunnelma kukkulalla rentoutuu. Maaliin on osuttu ja palautteen jakaminen tulenjohdolle alkaa pian. Kaikesta päätellen on selvää, että hyvin luistava yhteistoiminta on kuin epäsuora tuli – se kantaa pitkälle.

Valaisuammunnat valaisevat Niinisalon iltaöisen taivaan. Kuva: Tomi Edwards