Yhteiselo kasvattaa

Kajaanin aurinko paistaa niskaani, kun kävelen ensimmäistä kertaa elämässäni ampumaradan porteista sisään. On uusien alokkaiden ensimmäisten perusammuntojen aika, ja voin aistia kasvavan innostuksen sekä itsessäni että minua ympäröivässä joukossa. 

Ennen odotettua harjoitusta meillä on kuitenkin toinen tehtävä – ampumataulujen kantaminen paikoilleen. Alikersantit jakavat jokaiselle raskaan puisen taulun, ja lähdemme kulkemaan hiekkatietä pitkin. Tahtini hidastuu ja kädet väsyvät yrittäessäni keksiä parasta tapaa kantamukseni kuljettamiseen. Samoin käy monelle muulle. 

– Tarviitsä apua? kysyy hyväntuulinen ääni. Nostan katseeni maasta ja huomaan, että osa alokkaista on kantanut jo omat taulunsa paikalleen. He eivät ole kuitenkaan jääneet seisoskelemaan, vaan ovat palanneet oma-aloitteisesti muiden avuksi. Yhdessä loppumatka sujuu helpommin.

Kun aloitin heinäkuussa palvelukseni Kainuun prikaatissa, lähes kaikki alokkaat yksikössäni olivat vieraita toisilleen. Tulimme eri puolilta maata ja erilaisista taustoista. Aloitimme uuden elämänvaiheen erilaisin luontein ja tavoittein varustettuina. 

Reilussa kuukaudessa meistä rakentui luonteva yhteisö, erityisesti tupakavereista muodostui saumattomia porukoita koko yksikössä. Eroistamme huolimatta intin yhteisvastuu, yhdessä tekeminen ja jaettu elämäntilanne totuttivat meidät toistemme seuraan ja ennen kaikkea opettivat meidät luottamaan toisiimme.

Kävimme yhdessä läpi suuren joukon haasteita ja onnistumisen kokemuksia. Seisoimme tuntikaupalla kaatosateessa jonottaessamme johtajatehtäväradan rasteille, ryömimme taisteluvarustuksessa pölyisen metsän läpi ja juoksimme iltaisin teltoiltamme kasarmille suihkuun covid-karanteenien sotkiessa varuskunnan toimintaa. 

Ajoittaisesta riitelystä ja väsymyksestä huolimatta selvisimme kaikesta yhdessä. Onnittelimme toisiamme hyvistä ammuntatuloksista, tuimme toisiamme siviilielämän vaikeuksien heikentäessä mielialaa palveluksessa ja nauroimme väsyneinä huonoille vitseille. 

Avun antaminen ja saaminen muodostuivat alokasjaksoni leimallisiksi piirteiksi – muistoni ensimmäisistä perusammunnoistani on vain yksi lukuisista esimerkeistä. Komppaniamme alokkaiden keskuudessa vallitsi alokasjakson lopussa hyväntuulinen ja vapautunut ilmapiiri, jossa kenen tahansa kanssa pystyi vaihtamaan ajatuksia.

Erityistehtäviin siirryttyäni olen saanut kuulla lukemattomia samantyyppisiä muistoja alokasjakson ryhmäyttävästä vaikutuksesta – oma kokemukseni ei siis ole mikään poikkeus sääntöön. 

Intin täysin ainutlaatuinen yhteishenki on yksi parhaista asioista, joita palvelus voi antaa. Ohjeeni tuleville alokkaille kuuluukin: olkaa rohkeita, tutustukaa toisiinne ja pitäkää ennen kaikkea toisistanne huolta.