"Yhdessä paikassa lähtee liikkeelle, sitten muutkin alkavat huojua" – Uusi kirja pitää todennäköisenä, että Venäjä ajautuu lähivuosina merkittäviin kriiseihin

Professori Kari Liuhto varoittaa, että Suomen ja Euroopan pitää varautua paremmin mahdolliseen epävakauteen Venäjällä.

Epäonnistunut hyökkäyssota, lahoavat talousrakenteet, jatkuvasti vanheneva infrastruktuuri ja teknologia. Venäjän tilanne näyttää päivä päivältä vain pahenevan, eikä Maanpuolustuskorkeakoulun ja Turun yliopiston tiedusteluprofessori Kari Liuhto näe tilanteen paranevan lähivuosina.

– Ensi vuosikymmenellä tai 2040-luvulla Venäjä on todennäköisesti jonkinnäköisessä turbulenssissa, kuvailee Liuhto.

Uudessa kirjassa Inevitable Instability in Russia (Palgrave Macmillan, 2026) Liuhto ja ryhmä tutkijoita ja toimittajia pohtivat, miten Venäjän nykyisen tilanteen perusteella voi ennustaa maan tulevaisuutta.

Vaikka ennustukset ovat aina epävarmoja, tutkijoiden mukaan on todennäköistä, että suuntaus on kohti epävakaisuutta ja kriisejä.

Taloudessa monia uhkakuvia

Vaikka Venäjän talous on Ukrainan sodan aikana pysynyt kasvun puolella, kasvu on vuonna 2025 hidastunut merkittävästi, ja Liuhto arvioi taantuman olevan edessä lähivuosina.

Öljy- ja kaasusektori, jonka vientituotoista Venäjä on tullut jatkuvasti riippuvaisemmaksi, laski lähes neljäsosan viime vuoden aikana. Lisäksi ukrainalasten lennokki-iskut venäläisiin öljynjalostamoihin ovat merkittävästi heikentäneet polttoaineen ja muun jalostetun maaöljyn tuotantoa.

– Venäjä on maailman toiseksi suurin öljyntuottaja. Se, että siellä on nyt pulaa öljytuotteista, on kuin jos Saharasta loppuisi hiekka.

Taloutta vaarantaa myös työvoimapula ja laskeva väkiluku.

– Työttömyys on virallisesti vähän yli kaksi prosenttia, mutta käytännössä nämä ovat työkyvyttömiä henkilöitä, joten voidaan sanoa, että Venäjällä on nyt täystyöllisyys.

Matalan syntyvyyden lisäksi demografiaa heikentää Ukrainan sota. Arvioiden mukaan sodassa on kuollut yli 200 000 venäläistä miestä ja noin miljoona on haavoittunut.

Despotismin kriisisyklit

Liuhto korostaa, että Venäjän jatkuvasti tiukkenevan diktatuurin antama valta yksittäisille johtajille, etenkin presidentti Vladimir Putinille, voi johtaa helposti valtatyhjiöihin, jos johtajat kuolevat tai päätyvät muulla tavalla kyvyttömäksi hoitamaan tehtäviään.

Lisäksi autokratian tiukat perimyskiistat voivat johtaa jopa nykyistä autoritaarisempiin johtajiin.

– Putin täyttää tänä vuonna 74 vuotta. Hän on vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta jos ajatellaan kymmenen vuotta eteenpäin, hän ei ole enää välttämättä läsnä. On mahdollista, että Putinin jälkeen tulee vielä tiukempi kaveri, sillä häntä ympäröivät voimaklaanit pelaavat tiukkaa peliä, Liuhto arvioi.

Liuhto tuo myös esille, kuinka separatistiliikkeet voivat luoda ongelmia Kremlille.

– On myös mahdollista, että Venäjän reunat lähtevät liikkeelle esimerkiksi Tšetšeniassa, jonka johtaja Ramzan Kadyrov on suhteellisen nuori, mutta vakavasti sairas ja mahdollisesti kuolemaisillaan. Jos alueella tapahtuu vallanvaihto, tasapaino Kremlin ja Tšetšenian välillä häviää, koska se se perustuu Putinin ja Kadyrovin henkilökohtaiseen suhteeseen.

Separatismilla onkin jo merkittävä historia Tšetšeniassa, sillä pienen tasavallan epäonnistunut pyrkimys itsenäistyä 1990-luvulla johti kahteen tuhoisaan sotaan. Putinin suosio ja nousu pääministeristä presidentiksi vuonna 2000 johtui osittain Tšetšenian toisesta sodasta.

– Usein nämä tilanteet johtavat dominoefektiin. Yhdessä paikassa lähtee liikkeelle, sitten yhtäkkiä muutkin alkavat huojua. Esimerkiksi Tatarstan, Dagestan, ja Venäjän Kaukoitä ovat paikkoja, joita tässä mielessä kannattaa seurata, Liuhto jatkaa.

Tiedonpuutteet rajoittavat

Venäjän kehityksen tarkka arvioiminen on vaikeaa, koska varmaa yksityis- ja ajankohtaista tietoa on maasta suhteellisen vaikea saada.

Sensuuri, median sorto, disinformaatio ja valtion jakamat väärennetyt tilastot tekevät aidon tiedon saamisen Venäjän taloudesta ja yhteiskunnan tilasta vaikeaa.

– Jos kutsut Venäjällä hyökkäyssotaa sodaksi, saat usean vuoden tuomion. Sensuurin takia venäläiset, jotka tuottavat oikeaa tietoa ja journalismia ovat siirtyneet maan ulkopuolelle, Liuhto selittää.

Liuhto esittää, että länsimaisen median ja tutkimuslaitosten pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä itsenäisten venäläisten lähteiden kanssa, jotka jäisivät siten anonyymeiksi turvallisuutensa takaamiseksi.

– Venäläiset kyllä tuntevat oman maansa paremmin kuin me. Ongelma on se, että me emme aina pysty verifioimaan heiltä saatua tietoa, hän toteaa.
Lisäksi kotimaista osaamista, ja ennen kaikkea venäjän kielenkyvyn kehittämistä, on Liuhdon mielestä kriittistä.

– Meidän pitäisi Suomessa panostaa venäjän kieleen, se on minun mielestä patrioottisin kielivalinta, vaikka se tuntuisikin vähän tylsältä, hän kehottaa.

Liuhto nostaa malliesimerkkinä Ruotsin puolustusvoimien Tolkskolanin eli ”tulkkikoulun”, joka järjestää venäjän kielikursseja varusmiehille ja ammattisotilaille. Liuhdon mukaan yhteistyö Ruotsin kanssa tällä alalla tai oman samankaltaisen yksikön perustaminen olisi tärkeää.

Tutkijoiden Kari Liuhdon (oik.) ja Stefan Forssin mukaan strateginen ja taloudellinen riippuvuus Yhdysvaltoihin rajoittaa Euroopan kykyä valmistautua venäläisiin kriiseihin. Kuva: Sol Martin Jõemaa

Riippuvuus Yhdysvalloista

Liuhto on huolissaan myös Euroopan lisääntyneestä riippuvuudesta Yhdysvalloista.

– Me olemme ihan liian riippuvaisia kaikilla tasoilla. Suurin osa fossiilienergiasta, mitä Euroopassa käytetään, tuodaan tänne, ja Yhdysvalloilla on tässä iso osuus – 15 prosenttia öljyntuonnista, 30 % kivihiilestä ja 60 % nesteytetystä maakaasusta, Liuhto selittää.

– Kaksi kolmasosaa Euroopan Nato-maiden aseostoista tulee Yhdysvalloista. Monet digipalvelut ja jotkut valtiotkin ovat täysin riippuvaisia Yhdysvalloista, hän jatkaa.

Liuhto esittää, että jos presidentti Donald Trump pyrkii heikentämään Venäjän ja Kiinan välisiä suhteita lähestymällä Venäjää, Euroopan kyky ratkaista kriisejä tai puolustautua Venäjältä voi heikentyä olennaisesti.

– Meidän pitää pohtia, miten se vaikuttaa Suomeen, jos Venäjän ja Yhdysvaltain suhteet heikkenevät, mutta ennen kaikkea, mitä jos ne paranevat? Se on ehkä meille vielä hankalampi tilanne.

Ydinkilpi Euroopalle

Kokenut ydinasetutkija ja Maanpuolustuskorkeakoulun professori Stefan Forss analysoi uudessa kirjassa Venäjän ydinasepolitiikkaa. Hän korostaa tarvetta vahvistaa itsenäistä ja eurooppalaista maanpuolustuskykyä mukaan luettuna ydinasepelotetta perinteisen aseistuksen rinnalle.

Forss esittää, että ydinaseet ja niiden käyttö kiristykseen ja uhkailuun on ollut yksi harvoista tavoista, jolla Venäjä on ylläpitänyt geopoliittista valtaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

– Putinin Venäjä järkeili jo 2000-luvun alussa, että suurvalta-aseman säilyttäminen ja entisen imperiumin palauttaminen edellyttivät vahvan ydinaseistuksen säilyttämistä tilanteessa, jossa länsi edelleen uskoi liennytykseen ja ydinaseriisuntaan, Forss kertoo.

– Kun Venäjä sitten tosissaan ryhtyi toimiin Ukrainan palauttamiseksi Kremlin kontrolliin, ydinasekiristyksestä ja ydinsodalla uhkaamisesta tuli yllättävän tehokkaita välineitä lännen pitämiseksi loitolla.

Esimerkkinä ydinpelotteen kriittisestä roolista maanpuolustuksessa Forss nostaa esille Ukrainan ydinaseiden luovutuksen 1990-luvulla. Neuvostoliiton hajotessa Ukrainalla oli runsaasti itse kehittämiään strategisia ohjuksia ja strategisia pommikoneita ja n. 1700 strategista ydinkärkeä.

– Jos Ukrainalla olisi vieläkin ollut ydinaseita, Venäjä ei todennäköisesti olisi sinne hyökännyt, vahvan ydinasepelotteen ansiosta. Mitä tämä tarkoittaa meille Pohjoismaille? Forss pohtii.

Jo taloudellisista ja teollisista syistä ydinaseiden kehittäminen ei Forssin mukaan ole koskaan ollut Suomelle vaihtoehto, vaan se on johdonmukaisesti noudattanut ydinaseiden leviämisen estämistä ja tukenut ydinaseriisuntaa.

– Suomen poliittinen johto tosin tarvitsi monipuolista ja poikkitieteellistä ydinasekysymysten seurantaa ja analyysiä, jota VTT, tukenaan Säteilyturvakeskus (STUK) ja puolustushallinto, pystyi tarjoamaan Ulkoministeriön rahoituksen turvin lähes 25 vuotta aina vuoteen 2005 asti, Forss selittää.

Ruotsilla sen sijaan oli sotien jälkeen oma määrätietoinen ydinaseohjelma. Vaikka ohjelmasta luovuttiin virallisesti 1960-luvun lopulla tietotaidot kuitenkin säilytettiin. Forssin mukaan suomalaisille tutkijoille yhteistyö Ruotsin puolustustutkimuslaitosksen (FOI:n) tutkijoiden kanssa oli mittaamattoman arvokasta.

– Meillä Suomessa taas ei enää ole osaamista, mitä olisi pitänyt olla jo eilen. Ruotsissa ydinasetutkimusta on kuitenkin pidetty yllä koko ajan. Niillähän oli ydinpommi viittä vaille valmiina jo 1970-luvulla. Naton jäsenenä osaaminen on välttämätöntä, ellei halua tyytyä kuunteluoppilaan asemaan.

Yhdysvaltain ydinpelote ja sen liittolaisille tarjoama extended deterrence-doktriini eli ”ydinsateenvarjo” on ollut niiden turvallisuuden kivijalka niin Euroopassa kuin Aasiassa. Tämän politiikan keskiössä on kuitenkin ehdoton ja molemminpuolinen luottamus.

– Yhdysvaltain nykyhallinto on kuitenkin omilla toimillaan heikentänyt luottamusta. Liittolaisten keskuudessa keskustelu rapautuvan ydinpelotteen korvaamisesta, mahdollisesti myös omien ydinaseiden hankkimisesta on jo noussut esille, Forss huomauttaa.

Forssin mukaan Ranskan ja etenkin Iso-Britannian tulisi välttämättä kehittää ja laajentaa ydinasearsenaalejaan. Luotettavien arvioiden mukaan Iso-Britannialla on noin 250 ydinkärkeä ja Ranskalla noin 300. Saksan roolia mahdollisena uutena eurooppalaisena ydinasevaltiona olisi hänen mukaan myös syytä analysoida syvällisesti.

– Brittien ydinaseteknologia on täysin riippuvainen Yhdysvalloista. Heillä oli aiemmin itsenäinen ydinasejärjestelmä, ja sellainen pitäisi elvyttää uudestaan. 

Inevitable Instability in Russia: Strategic Information, Intelligence and Foresight on Russia (Palgrave Macmillan, 2026) on open-access eli luettavissa ilmaisena internetin kautta, ja julkaistaan myös kovakantisena. Kirjan 17 kirjoitukset ovat 23 tutkijoiden ja toimittajien luomia, ja julkaisutoimittajien Kari Liuhdon ja Joonas Sipilän yhteentuomia.