Veneenkuljettaja viihtyy merellä, ei metsässä

Alikersantti Markus Sutista voidaan hyvällä omallatunnolla kutsua vesipedoksi. Ennen inttiä hän pelasi vesipalloa huipputasolla, ja palveluksensa jälkeen hän on myös sotilaskoulutettu veneenkuljettaja.

Alikersantti Markus Sutinen / Uudenmaan prikaati / 2. Rannikkojääkärikomppania / TJ 122

"Palvelukseni on sujunut hyvin ja mukavasti poikkeusjärjestelyistä huolimatta. Hyviä kavereita olen saanut paljon, oppinut paljon vesillä liikkumisesta ja yleisesti myös siitä, miten toimitaan ryhmänä.

Pääasiallinen tehtäväni on miehistön- ja kuormankuljetus rannikko- ja saaristo-olosuhteissa. Iso osa palveluksestani kuluu ajotunteihin eli navigoinnin harjoitteluun, varsinkin nyt kun alokkailla on ollut vielä alokaskausi käynnissä ja heidän kaitsemiseensa ei ole meiltä mennyt juurikaan aikaa. Pitkälti pyöritään siis veneillä täällä Hangon alueella. Tehtäväni on suhteellisen vaativa ja tuo mukanaan paljon vastuuta.

Ennen inttiä kävin lukion ja sen suoritettuani tein töitä kuuden kuukauden ajan. Harrastuksena on toiminut jo pitkään vesipallo, jota olen pelannut SM- ja maajoukkuetasolla. 

Kun intti loppuu, olisi tarkoituksenani lähteä opiskelemaan, mutta en vielä yhtään tiedä minne ja mitä. Jotain duunia lähden sen takia varmaankin aluksi tekemään, mutta siinä samassa sitten opiskelupaikan etsimistä ja pohtimista. Pieni mielenkiinto on täällä herännyt merenkulkualaa kohtaan, mutta en tiedä onko tämä sitä mitä haluan koko loppuelämäni tehdä.

Veneenkuljettajat saavat esimerkiksi VHF-radioluvat ja meriturvakoulutuksen. Meriturva oli ylipäätään todella hauska kokemus ja nyt tiedän enemmän vesillä pelastautumisesta ja vastaavasta. Yleisestikin tämä veneiden kanssa puuhaaminen ja niiden moottorien räplääminen on aika yleishyödyllistä hommaa. 

Yllätyin intissä ehkä eniten siitä, miten tarkka on oltava joidenkin asioiden kanssa, jotka saattavat tuntua välinpitämättömiltä. Toisaalta olen myös oppinut ymmärtämään miksi niistä asioista tulee olla tarkkoja, sillä jos asiat lähtevät luistamaan matalammalta tasolta se korreloituu myös suurempaan kuvaan.

Ilmoitin ennakkohaussa, haastatteluissa ja oikeastaan kaikissa mahdollisissa kohdissa, että haluan veneenkuljettajaksi tai laivastoon ja sitten minulle sanottiin, että Dragsvikissä on hyvät mahdollisuudet päästä veneenkuljettajakoulutukseen. Tarkoitus oli siis jo ennen inttiä päästä tähän koulutukseen. Vesillä olosta minulla ei ollut muuta kokemusta kuin se mitä nyt vanhempien kanssa tai kavereiden kanssa on joskus tullut veneellä ajeltua. Mitään harrastus- tai ammattikokemusta ei siis ollut.

Olin kuullut, että täällä veneenkuljettajalinjalla on hyvä meininki ja tämä on siistiä hommaa. Totta kai jokainen haluaa tehdä palveluksensa sellaisissa hommissa jotka itseään kiinnostaa. Tämä veneenkuljettajan homma oli se, joka minua kiinnosti kaikkein eniten. 

Aliupseerikoulun päätösjuhla oli varmasti tähän mennessä intin mukavin hetki. Grillattiin veneenkuljettaja-aukkilaisten ja kouluttajien kanssa, jonka jälkeen mentiin vielä pelaamaan rantalentopalloa ja vetämään köyttä. Se oli todella rento ja tietysti myös poikkeuksellinen tapa juhlia AUK:n loppumista, näidenpoikkeusolojen takia. 

Ikävin kokemus oli alokasleiri, joka kesti neljä yötä. Koko leirin satoi joko vettä, räntää tai lunta eli jatkuvasti oli todella kylmä ja ei saanut hetkeksikään itseään kuivaksi. Tuleville monneille siis vielä terveisiksi: Hakekaa veneenkuljettajaksi, ei tarvitse metsässä paljoa olla."