Veks!

Alokaskauden ensimmäinen metsäleiri on juuri loppunut, ja helpotus kasarmille pääsystä nostaa hymyn huulille. Fyysisesti olo on kuitenkin rättiväsynyt, ja satunnaiset vilunväristykset pakottavat minut vaihtamaan poolon paksumpaan puseroon.

Onhan kyseessä vain kehon normaali reaktio hangilla tetsaamiseen?

Toiveet seuraavan päivän harjoitukseen osallistumisesta kuitenkin haihtuvat, kun kahdelta aamuyöstä herään tärinään ja vähintään katuporan jyskytykseen verrattavaan päänsärkyyn.

Kuumehoureiden kourissa unen ja valveen rajamailla näen jopa, miten komppanian päällikkö astuu tupaan ja huutaa minulle, etten tule koskaan kotiutumaan.

Armeijassa sairastaminen tulee valitettavasti lähes kaikille varusmiehille tutuksi, ja moni kohtaa varuskunnissa entuudestaan tuntemattomia tauteja. Esimerkiksi adenovirus oli minulle täysin vieras käsite ennen kuin pääsin tutustumaan siihen henkilökohtaisesti.

Julkista tietoa niin kutsutun vemppamuodon koosta ei ole, mutta kun satapäinen joukko majoitetaan yhteen rakennukseen, sairastuneita tulee väistämättä paljon.

Vaikka pieni osa varusmiehistä teeskenteleekin sairasta välttääkseen epämieluisat tehtävät, ei "vegas" -nimellä tunnetun varuskunnan terveysaseman suoma vapautus takaa kovin hohdokkaita oloja.

Tunkkaisessa ja hämärässä eristystuvassa aika käy nopeasti pitkäksi, eikä armeija suoranaisesti ole paras ympäristö parantumisen kannalta.

Varuskuntaravintolasta sairaille tuotu osittain jäähtynyt ruoka ei välttämättä uppoa kovin helposti, jos ruokahalu on muutenkin poissa. 

Myös tervehtymisen kannalta oleellisten ravintoaineiden saanti on haastavaa, jos tarjolla on vain kupposellinen hernekeittoa. 

Kaikista ikävintä sairastumisessa ovat kuitenkin sen seurauksena menetetyt mahdollisuudet.

Erityisesti alokaskaudella ohjelmaa on hyvin paljon. Jo viikon mittainen poissaolo tekee ison railon osaamiseen. 

Koulutuksia voidaan onneksi useimmiten uusia myöhemmin rästisuorituksilla, mutta kääntöpuolena on tietysti ylimääräinen kiinnioloviikonloppu.

Mikäli rästikoulutuksiin mennessä ei ole parantunut, voi pahimmassa tapauksessa menettää mahdollisuuden päästä johtajakoulutukseen tai haluamaansa koulutushaaraan.

Ei ole oikein, että halukkaat ja taitavat varusmiehet eivät pääse kykyjensä mukaiseen tehtävään väliaikaisen sairasteluputken vuoksi. Se on valitettavaa niin varusmiesten kuin myös Puolustusvoimienkin kannalta.

Helppoja ratkaisuja sairastelun estämiseen ei kuitenkaan ole näköpiirissä, eikä tosiasioita pääse pakoon: taudit nyt vain sattuvat leviämään ahtaissa tiloissa. 

Tautimylläkän terävintä piikkiä voidaan kuitenkin madaltaa pienillä ja yksinkertaisilla toimilla, jotka olisivat helposti toteutettavissa. 

Vaikka tilaa ei varuskunnissa ole liikaa, tulisi jokaisella kasarmilla olla tarvittaessa tila sairaiden eristämiseen. 

Nuhaiset taistelijat pitäisi majoittaa omaan tilaan heti oireiden alettua. Eristämisestä ei nimittäin juurikaan ole hyötyä, jos kuumeinen taistelija on ehtinyt yskiä muiden seassa jo useamman päivän. 

Sairaiden ja myös altistuneiden kannattaisi käyttää kasvomaskeja liikkuessaan yksikössä, jotta taudit eivät liikkuisi tupien välillä aivan niin tehokkaasti.

Lisäksi puolikuntoisille toipilaille pitäisi antaa aikaa tervehtyä kunnolla, jotta vältyttäisiin viikkoja kestävältä yskältä ja toisaalta myös vakavammilta jälkitaudeilta. 

Lopulta tärkein torjuntatoimi on kuitenkin huolellinen käsienpesu, mikä on valitettavasti osalle ylitsepääsemättömän vaikea suorite.

Siksi koulutus aiheesta käsihygienia voisikin hyvin olla alokkaiden ensimmäinen ja tärkein oppitunti.