Vauhtia kallossa ja bensaa suonissa

Viritettyjen moottoreiden kireä sointi ja pakoputkien pärinä kaikuu varikkoalueelta, kun kaarramme moottoriradan parkkipaikalle. Alueella leijailee pakokaasun ja grillimakkaran tuoksua yleisön odottaessa jännittäen ensimmäistä lähtöä. Ruutulipun heilahtaessa kuhmuiset autot singahtavat liikkeelle vauhdilla. Kaikesta päätellen olemme löytäneet jokamiesluokan eli tuttavallisemmin jokkiksen ääreen. 

Jokamiesluokka sai alkunsa 1970-luvulla Pohjanmaalla, josta se myöhemmin levisi ympäri Suomen. Nimensä mukaisesti jokkis on alusta alkaen tarkoitettu kansanomaiseksi lajiksi, johon pystyy osallistumaan lähes kuka tahansa. Vuodesta 1977 laji on ollut autourheilun kattojärjestön, AKK:n alainen laji. 

Kansan suosikiksi noussut laji on pitänyt pintansa maailman muutoksissa ja niin harrastaja- kuin katsojamäärätkin ovat pysyneet AKK:n jokamiesluokan lajipäällikkö Juho Ketosen mukaan vakiona.

– Nykytilanne on se, että meillä on noin 90 kilpailua vuosittain ja harrastajia on ollut viime vuosikymmenen aikana noin 2500 – 3000. Kisoja on monenlaisia ja eri puolella Suomea, mutta yleisöä riittää sadoista henkilöistä tuhansiin, Ketonen selvittää. 

Jokamiesluokka ei ole pelkästään miesten laji, vaan harrastajia löytyy laidasta laitaan, niin miehiä kuin naisia. Anjalankosken Urheiluautoilijat ry:n järjestämän kilpailun kilpailunjohtaja, Irmeli Sihvola pitää lajia hyvin tasa-arvoisena. 

– 14-vuotias on nuorin ja vanhin on yli 70-vuotias. Yli 50-vuotiaat ovat senioreita, mutta heitä ajaa joka luokassa. Täällä ei ole titteleitä ja kaikki on samalla viivalla, hän hehkuttaa. 

Jokamiesluokan autokalusto on parhaimmillaan hyvin vaihtelevaa, varsinkin etuveto-kardaaniluokassa. Kuva: Jesse Liitola

Katsoja ei jää kylmäksi

Yleisön näkökulmasta jokamiesluokka on moottoriurheilua parhaimmillaan – kuskit ottavat ilon irti autoista ja actionia riittä, vaikka kolarointi ei varsinaisesti sallittua olekaan. Markku Pakkanen ja Matti Sippu ovat käyneet katsomassa jokamiesluokkaa lajin alusta asti.

– Tämä on sellainen hyvin kansanomainen moottoriurheilulaji, hinnat ovat kohtuullisia ja tapahtuma on yleisöön menevä. Yhtään ei tiedä kuka voittaa, yksi kierros voi ratkaista kaiken, joten jännitys säilyy loppuun asti, pohtii Pakkanen. 

Kisatapahtumat ovat koko perheen huvia. Anna-Leena Esko ja Ignacio Aris tulivat perheineen kesälomallaan Barcelonasta Suomeen ja kävivät seuraamassa jokkista. Eskolle laji on tuttu, mutta espanjalaiselle Arikselle täysin uusi kokemus. 

– Mahtava ja mielenkiintoinen laji. Pidän siitä, että harrastajat ovat mukana pienellä budjetilla jolloin laji on tasa-arvoinen ja demokraattinen. Toki se on myös hauskaa ja perheystävällistä katsoa, Aris kiittelee.

Kilpailun ohessa pääsee myös suomalaisen ruokakulttuurin ytimeen. Myynnissä on lähes poikkeuksetta makkaraa, pyttipannua ja metrilakua. Ruokakojulla vapaaehtoistyötä tekevä Taina Korpela pitää kilpailujen hyvästä talkoohengestä. 

– Olen nyt monta vuotta käynyt täällä talkoissa avustamassa Huittisten urheiluautoilijoita. Tämä on mielekästä talkootyötä, tykkään puuhastella ja omaan työhön tämä on mukavaa vaihtelua, hän toteaa muurikan takaa. 

Turvakaarten suojassa selviää

Jokamiesluokan autot ovat rujosta ulkonäöstään huolimatta tehokkaita ja parhaimmillaan vauhti nousee reilusti toiselle sadalle suorilla. Tyypillinen jokkisauto on murjotun näköinen 1970-luvun kupla-Volkkari tai Fiat 133, jonka pellin alta löytyy Volkswagenin moottori. Lajipäällikkö Ketosen mukaan autot ovat kuitenkin muuttuneet vuosien varrella ja nopeudet ovat kasvaneet. 

– Vaikka edelleen iso määrä on niitä takamoottorisia autoja 1960 ja1970-luvuilta, niin pikkuhiljaa alkaa olemaan toisenlaistakin kalustoa ja viime vuosina on ollut aika lailla puoliksi takamoottorisia ja puoliksi etuveto- ja kardaanikalustoa, Ketonen toteaa. 

Kasvaneiden nopeuksien ja lajin vauhdikkaan luonteen vuoksi turvallisuuteen kiinnitetään nykyisin tarkasti huomioita. Ketosen mukaan turvallisuuteen on tehty merkittäviä parannuksia. 

– Meillä on käytössä melkeinpä samat varusteet kuin F1-kuskeilla, esimerkiksi ajopuvut ja niskatuet. Kaikkien varusteiden täytyy olla hyväksyttyjä. Monet niskavammat ja muut pystytään niillä estämään, hän vakuuttaa. 

 – Autot tarkastetaan hyvin tarkkaan ja niissä on tarkat vaatimukset. Samoin meillä on radalla paljon turvallisuusasioita, jotka pitää ottaa huomioon, toteaa puolestaan Sihvola. 

Varikoilla piisaa luovuutta. Tommi Moisio hitsasi Toyota Corollansa alatukivartta uuteen uskoon pienen tällin jäljiltä. Kuva: Jesse Liitola

Yhteistyössä on voimaa

Erilaisin säännöksin laji on pyritty pitämään harrastajaystävällisenä. Näistä kuuluisin on myyntivelvoite: kisan jälkeen auton omistaja on velvoitettu myymään autonsa ennalta määrätyin hinnoin, jos siitä tehdään tarjouksia. Autosta voi tehdä ns. suojatarjouksen, jolloin oman auton voi hyvällä arpaonnella pitää itsellään.

Vauhdin lisäksi harrastajat pitävät jokamiesluokan tiiviistä yhteistyöstä. Laji vetää monesti mukaansa koko perheen. Varikkoalueella autonsa alatukivartta hitsanneen Tommi Moision perheestä löytyy monta sukupolvea kilpailijoita.

– Isäni ajaa, pikkuveljeni ajaa, vanhempi pikkusisko ajaa ja anoppi ajaa. 
Emäntä on nyt pitänyt välivuotta, mutta hänkin ajaa kyllä. Täällä on hyvä yhteishenki ja apua saa muilta tarvittaessa, Moisio tuumaa. 

Ongelmatilanteissa yhteisöllisyys korostuu. Useampaan luokkavoittoon kupla-Volkkarillaan yltänyt Janne Korhosen voitto oli lähellä katketa tekniikkamurheisiin.
 
– Auto teki vesitilaan painetta ja siitä räjähti syyläri viimeisellä kierroksella. Aiheutti vähän sydämentykytyksiä kun en oikein tiennyt mitä kävi, onneksi kesti maaliin, hän kertoo.

Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut odotella varikolla, kun kilpailevien tiimien huoltomiehet juoksivat paikalle vaihtojäähdyttimien kanssa ja auto saatiin kuntoon.

– Tämä jokkisporukka on siitä hyvä, että ollaan vähän kuin yhtä suurta perhettä. Jos ei itsellä jotain osaa ole niin yleensä kaverilta se löytyy, kiittelee Korhonen.