Osiot
Valikko

Ruotuväki

Ariela Säkkinen

Jarkko Nieminen aloitti veteraaniliittojen lähettiläänä vuoden alusta.

Varusmiespalvelus oli Jarkko Niemiselle itsestään selvää

Ariela Säkkinen

Armeija kasvatti tennisässän henkistä pelikuntoa sekä kunnioitusta veteraanisukupolven suorituksia kohtaan.

Suomen menestynein tennispelaaja Jarkko Nieminen kertoo kansainvälisen uransa vain kasvattaneen isänmaan merkitystä. 

– Olen jo juniorivuosista matkustanut tenniksen perässä ja kilpaillut ulkomailla, mutta varsinkin aikuisiällä, kun olin 15 vuotta ammattilaisena, omat juuret; Suomi ja suomalaisuus ovat tulleet paljon tärkeämmiksi. Se on jännä: mitä enemmän olin pois, sitä tärkeämmäksi se tuli. Ja sitä kautta myös se, miten hyvin meillä on täällä asiat. En varmaan osaisi arvostaa niitä samalla lailla, jos olisin koko ajan elänyt siinä, hän arvelee. 

Nieminen on kaikkien aikojen menestynein suomalainen tennispelaaja, joka parhaimmillaan rankattiin maailmanlistalla 13. parhaaksi. Siksi onkin yllättävää kuulla, että tennisammattilaisuus ei ollut hänelle missään vaiheessa itsestään selvä valinta. 

– Olin pärjännyt lajissa hyvin jo lukioaikana ja kirjoitusten jälkeen päätin pyhittää vuoden tennikselle. Minulla ei vielä tuolloin ollut selkeyttä siitä, mitä haluaisin jatko-opinnoissani tehdä tai mikä olisi unelma-ammattini. Tennisammattilaisuutta en ollut ajatellutkaan: sen suhteen unelmani oli ehkä käydä joku päivä katsomassa perheen kanssa Wimbledonia livenä, hän nauraa.

Kävi vähän paremmin: vuoteen 2015 kestäneen kilpauransa aikana Nieminen nähtiin Wimbledonin nurmella peräti 11 kertaa, hänen rystylyöntinsä kerätessä ihailua itseltään Roger Federeriltä, kahdeksankertaiselta Wimbledon-voittajalta. 

Armeijasta pontta urheiluun

Armeijaan meno hänelle oli veteraaniukkinsa kanssa läheiselle Niemiselle sen sijaan aina selvää. 

– Olen aina ollut isänmaallinen, mutta positiivisella tavalla. Suomi, oma maa, meidän olosuhteet ja isovanhempani ovat olleet aina tosi tärkeitä ja maailmalla olen ollut ylpeästi vähän sellainen yhden miehen Suomi-lähettiläs, mikä on konkretisoitunut esimerkiksi maaotteluissa ja Olympialaisissa, missä pelataan entistä enemmän omalle maalle.

Kuuden kuukauden varusmiespalveluksen tuolloin Lahdessa sijainneessa Urheilukoulussa suorittanut Nieminen olisi mielellään käynyt armeijan pidemmän kaavan mukaan, RUK:ia myöten. Ylioppilaskirjoitusten jälkeinen muutti kuitenkin tulevaisuuden suunnan. 

– Se vuosi lähtikin sitten pelillisesti ihan lentoon. Pärjäsin todella hyvin ja sitten siitä tuli reilun 15 vuoden ura. Muutaman kerran hain lykkäystä, mutta 2007 tuli hyvä ajankohta ja menin armeijaan. Lahdessa pystyi erittäin hyvin yhdistämään kehittymisen urheilijana sekä tarvittavien taitojen oppimisen ja velvollisuutensa suorittamisen. Olen siitä monta kertaa heitä kiittänytkin.

Armeijassa oloajasta hän nautti. 

– Ehkä osaltaan tilannetta helpotti se, että olin muutaman vuoden muita vanhempi ja katsoin kokonaisuutta eri tavalla? Suhtauduin jo lähtökohtaisesti kaikkeen positiivisesti, mutta otin sen tosi hyvänä kokemuksena ja suhtauduin pieniinkin juttuihin positiivisesti verrattuna siihen, jos olisin ollut 18. Siihen aikaan olin yksilöurheilijana joutunut tottumaan siihen, että kaikki vastuu aikatauluineen oli itsellä. Armeijassa tunsinkin olevani henkisesti melkeinpä lomalla, koska minun ei tarvinnut oikeastaan miettiä mitään, hän hymähtää. 

– Minulle kerrottiin kaikki: milloin syön, mitä syön, mitä puen päälleni, mitä teen… eihän minun tarvinnut kuin suorittaa, ja siinä olen aina ollut aika hyvä!

Tätä hän arvioi myös syyksi siihen, että pelasti tuolloin osin uransa parasta tennistä.

– Armeijassa aivot pääsivät helpolla, joten kun lähdin taas kisoihin, pääsin hyppäämään siihen ihan toisesta maailmasta, henkisesti vahvempana.

Jarkko Nieminen pelasi Itävallan Stefan Koubekia vastaan IPP Open -tennisturnauksessa Talin tenniskeskuksessa Helsingissä 20. marraskuuta 2008. (Kuva: Pekka Sakki / Lehtikuva)

Ukin jalanjäljissä

Toinen asia, jota Nieminen armeijassa arvosti, oli sen yhdenvertaisuus. 

– Se on harvoja paikkoja, jossa sain olla rauhassa. Kentällä nautin olla keskipisteenä; mitä isompi yleisö ja stadion, sitä hienompaa. Ei media ole minulle ikinä ongelma ollut, mutta en ole koskaan kaivannut mitään huomiota tai julkisuutta. Se on ollut vain osa pakettia: mitä paremmin pelasin, sitä enemmän kiinnostin.

– Armeijassa nautin siitä, että minua oikeasti kohdeltiin ihan samalla tavalla. Siellä kaikille annetaan samat vaatteet, samat käskyt, ja teet kaiken sen, mitä tupakaveritkin.

Armeijassa vietetyt kuukaudet antoivat sotahistoriasta kiinnostuneelle Niemiselle myös mahdollisuuden edes hieman asettautua talvi-, jatko- kuin Lapin sodassakin palvelleen ukkinsa kenkiin. 

– Esimerkiksi pienen porukan kanssa suunnistaessa tai yli yön kestäneissä harjoitukset metsässä, tuli mieleen, että onhan tämä helppoa, kun tietää, että on rauhan aika. Kun oli lumipuku päällä, rinkka sekä puusukset ja oli pimeässä yövartiossa toisen alokkaan lähtiessä vuoronvaihtoon ja sitä jäi yksin tuijottelemaan tähtiä, niin kyllä siinä mietti, että millaista se on ollut. Siinä oltiin kuitenkin harjoitusmielessä, joten olisi sieltä metsästä voinut joku tullakin.

Niin varusmiespalvelus kuin perehtyminen sotahistoriaan on lisännyt Niemisen kunnioitusta veteraanisukupolvea kohtaan entisestään. 

– Suurin yllätys on varmaan ollut se miesten ja kaluston alivoima, millä Suomi taisteli. Miten se on ollut mahdollista? Miten ne rivimiehet ovat pystyneet siihen? Ehkä he eivät tosin olleet ihan samalla lailla tietoisia siitä suhteesta, kuin vaikka Mannerheim, joka tiesi, mikä tilanne oli, mutta silti uskoi miehiinsä: että nyt mennään ja pidetään tuo linja vaikka väkisin, hän pohtii.