Varusmiesjohtajan polku ei ollut minulle, mutta pettymys kasvattaa
Kirjoittaja muistelee palveluksen alamäkiä, ja kuinka niistä selvittiin.
Alokaskausi on päättynyt. Kaikki odottavat, että saavat alokaskauden pisteet joukkueenjohtajalta. Ne kertovat, kuka pääsee johtajakoulutukseen.
Jo pitkään ennen inttiä olin päättänyt haluavani varusmiesjohtajaksi. Opettaminen ja johtaminen on minulle mielekästä puuhaa sekä kiiltävät merkit ovat hienoja. Siitä saa myös kokemusta ja etua työelämään – ainakin kuulemani mukaan.
Viimein tuli minun vuoroni saada tietooni pisteeni. Minulta jäi yksi suorite tekemättä alokkaana, mutta se tuskin maailmaa kaataa, ajattelin. Kyllä varmasti suoriuduin tarpeeksi hyvin, että sain reilusti 20 pistettä.
Tuntui, kuin maa olisi pettänyt jalkojeni alta, kun näin pottini: kokonaiset viisi pistettä. Miten voi olla!
Säikähdyksesta huolimatta näin, ettei syy tähän ollut minun, vaan minulta oli arvioitu vain kaksi suoritetta. Kirosin koko alokaskauden yksikköni alikersanteista päällikköön. Mikä oikeus heillä oli tuhota unelmani, vaikka muutinkin toiseen joukko-osastoon?
Mieleeni tulee Eetu Julinin intistä kertova kirja 347. Kirjan päähenkilö Lehtonen repi pelihousunsa saadessaan selville, ettei päässyt reserviupseerikurssille, jota hän piti avaimena pakoon keskinkertaiseksi kokemastaan elämästään.
Viimeistään tuolloin ymmärsin Lehtosta. Mutta nyt, palvelukseni ehtoopuolella, näen asian toisin.
Pettymykset ovat alati läsnä varusmiespalveluksen aikana, mutta ne ovat varmasti kaikkein kasvattavimpia piirteitä intissä.
Vaikka alkuperäinen suunnitelmani meni mönkään, olen päässyt tekemään kaikkea, mistä olisin jäänyt paitsi, jos olisin päätynyt varusmiesjohtajakoulutukseen.
Ruotuväen toimittajana eväitä työelämään ja opiskeluun tuli opituksi aivan hyvin ilmankin. Tämän lisäksi opin entistä paremmin kohtaamaan vastoinkäymiset.
Myöhemmin palveluksessa joukkueemme muutti toiseen rakennukseen. Jälleen uusi ympäristö ja hallinnollinen muutos aiheutti närää miehistössä – ja hyvästä syystä.
Arki, johon olimme tottuneet tuhottiin perinpohjaisesti eikä uusi yksikkö ymmärtänyt hyväksi todettuja toimintatapojamme.
Tässäkin koin taas pettymystä siitä ettei palvelukseni näytäkään siltä, minkälaiseksi olin sen kuvitellut.
Intissä suureksi haasteeksi koituu se, ettei armeijan käsitys yksilöstä vastaa lainkaan sitä, mihin olemme tottuneet siviilimaailmassa. Siviilissä päätökset voi tehdä verraten vapaasti ja itsenäisesti, mutta intissä suurempi tarkoitus jyrää.
Sotilaan halukkuus on peräti vasta kolmantena, kun määritellään, mihin tehtävään hänet laitetaan. Ensimmäinen ja tärkein kriteeri on Puolustusvoimien tarve. Sama menettelytapa ilmenee myös esimerkiksi silloin, kun ihmisiä siirrellään yksiköstä toiseen.
Puolustusvoimien päätökset voivat näyttää mielivaltaisilta yksilön näkökulmasta. Suuremman kuvan näkeminen ainakin lisää ymmärrystä ja kykyä hallita tunteitaan.
Yhteisön tarpeet peittoavat yksilön. Tämä ei kuitenkaan ole suoranaisesti huono asia. Se tarkoittaa ainakin sitä, että myös pettymykset ja vastoinkäymiset koetaan yhdessä.
En ollut ainoa, joka pettyi siitä, etten päässyt AUK:iin tai siitä, kun arkemme käytäntöjä muutettiin miten sattuu. Suuttumuksen ja surun sai jakaa palvelustovereiden kesken, mikä hitsasi meidät entistä enemmän yhtenäisiksi.
Julinin kirjan Lehtonen ei noussut vastoinkäymisten ylle, vaan antoi vihan ja katkeruuden voittaa. Hän käpertyi itsevihaan ja työnsi ihmiset ympäriltään pois.
Pettymykset saavat elämän näyttämään järjettömältä. Muuan filosofi Albert Camus on sitä mieltä, että järjettömyys tulee kohdata siten, että kuvittelee ikuisesti kivenmurikkaa työntävän Sisyfoksenkin olevan iloinen oloistaan huolimatta.
Camus’n löpertely on sotilaalle hölynpölyä. Intissä taakkaa ei kanneta yksin, vaan yhdessä – usein myös kirjaimellisesti.
Mahtavan yhteishengen lisäksi aikanaan näin, että hyvä puoli miehistössä palvelemisessa on se, ettei tarvitse odottaa kotiutumista juhannukseen asti.
