Varusmies kotiutuu oivaan aikaan

Syyskuun 13. päivä on seuraava kotiutumispäivä. Silloin yhdeksän kuukauden taistelijat sanovat adjöö, ja vaihtavat siviilit päälle.

Edellisen saapumiserän vastaavat herrat olivat kotiutuneet juuri sopivasti ennen ensimmäistä Ruotuväki-kolumniani, Kevät koittaa varusmiehelle. Se päättyy lähestulkoon hellyttävään loppukohtaukseen, jossa meille tulokkaille kokenut vertainen huikkaa aamuja-toivotuksen.

Nyt puoli vuotta velmuilevaa kolumnikuvaani katseltuani on ympyrä sulkeutunut. Kiinnostavaa onkin huomata, koska suusta päästän ensimmäiset aamuja-huudot, kuka on se onneton varusmies, jolle julkisessa kulkuvälineessä alan muistella intti-tarinoitani ja koska menetän viimeisetkin toiveeni kertausharjoituskutsusta.

Tällä hetkellä en usko tekeväni mitään näistä edellä mainituista, mutta kuten kymmenet sukupolvet ennen minuakin ovat sortuneet, niin tulen minäkin.

Kotiutumisessa ehdottoman keskeistä on kotiin pääseminen. Se minkälainen koti siviilissä odottaa on tärkeää. Onko opiskelu- tai työpaikka, ja odottaako siellä puoliso tai seurustelukumppani, saattavat määrittää kuinka paljon kaipaa yksinkertaiseen murheettomaan inttiarkeen.

Niin moni on joutunut intin jälkeen keräämään pari vuotta voimia ennen kuin ovat päässeet elämään kiinni. Puoli vuotta metsässä kannolla istuminen ei ainakaan yhtään fiksummaksi ketään tee.

Koska kotiutuu on yhtälailla aivan asian ytimessä. Onko saanut tarpeeksi intistä, niitä asioita mitä täältä tuli hakemaan, vai onko jäänyt jostain paitsi? Vai olisiko voinut kotiutua vaikka pari kuukautta aikaisemminkin?

Itse ehkä ehdin juuri kyllästyä, mikä on tietysti ideaalia. Uudet johtajat kun saapuivat riehumaan heinäkuussa oli mittakuppi moneen otteeseen täynnä. Mitä pidemmäksi intti venyy sitä enemmän siitä täysin pistein selviytyminen aiheuttaa ongelmia.

Johtava ajatus tässä jatkuvasti vähenevässä palveluksessa on mitä järkeä on enää tehdä mitään hyvin. Tällä viikolla meni viimeisetkin mahdollisuudet ylentyä, samalla katosi kaikki maalliset kunniat lähipiiristä.

Yhden natsan antaminen gonahduksen partaalla horjuvalle saattaa olla ovelin keino pitää mielialaa yllä. En ole koskaan nähnyt yläpunkkani herran hyppäävän alas yhtä vauhdikkaasti heti herätyksen tultua kuin ylennysaamuna.

Itse jatkoin uneksimista viime hetkeen asti. Kiirettä ei tässä vaiheessa enää saa aikaiseksi millään.