.jpg/e251e49e-c80e-4278-6d22-d9b844a5f9da?t=1756981874163)
Muutama minuutti sitten alokkaat lupasivat seurata ensimmäistä hyppääjää, tuli mitä tuli. Pian lupaus pitää täyttää. Hypyn aika on koittanut.
Varusmiehet nousevat seisomaan lentokoneen sisällä ja asettuvat tiukkaan jonoon. Ensimmäinen mies seisoo aivan avatun oven suulla.
Hyppymestari antaa käskyn ja läimäyttää ensimmäistä miestä takamukseen, mikä on lähtömerkki. Varusmies hyppää tyhjyyteen. Sitten on jo seuraavan vuoro, sillä hyppyjen välissä on vain puolitoista sekuntia.
Ovella ehtii juuri ja juuri ottaa uloshyppyasennon. Koneessa pauhaa, avoin ovi konkretisoi sen, mitä nyt ollaan tekemässä.
Hyppymestari lyö lähtömerkin, koska ääni ei välttämättä kuulu ovessa seisovalle miehelle. Nopea hyppy ulos koneesta ja ympäristö ottaa vallan. Ulkona tuntuu kuin olisi keskellä hiljaisuutta. Suunnat menevät vähän sekaisin, asento tuntuu oudolta.
Aiempi koulutus ottaa vallan, ajatella ei juuri ehdi. Varjo aukeaa, asento tasaantuu. Tuuli vie oikealle, joten vasemmanpuoleisia punoksia vedetään alemmas. Sivuttaisnopeus hidastuu ainakin vähän. Sitten asento tiukaksi ja katse maahan. Sehän tulee nopeasti.
Kuljetuskoneen sisällä alokkaat istuvat kapeassa tilassa vastakkain, selkä seinää vasten. Ensimmäinen hyppääjä nousee koneeseen viimeisenä. Kuva: Karoliina Huopalainen
Ennen ensihyppyä on ehtinyt tapahtua paljon. Puolustusvoimien kovakuntoisimmat alokkaat saavat huippukoulutuksen. Kuuden viikon alokasajan jälkeen heidät nimitetään jääkäreiksi.
Laskuvarjojääkärikoulutukseen valitut hyppäävät ennen sotilasvalaa viidesti. Palkintona on punainen baretti ja pronssiset siivet.
Laskuvarjojääkärikurssille valitut varusmiehet aloittavat hyppykoulutuskautensa (HKK) kolmen viikon palveluksen jälkeen. Se tunnetaan palveluksen raskaimpana osuutena, jonka lopussa jäljellä ovat ne, joiden keho ja mieli kestivät.
– Ensimmäiset kolme viikkoa täällä olivat sellaista tavallista inttiä. Ampumaratoja ja sen sellaista. Sitten alkoi HKK, muistelee alokas Eemil yksitoista tuntia ennen ensimmäistä hyppyään.
Hyppykoulutuskauden perusrakenteeseen kuuluu kaksi koulutusta tai harjoitusta päivässä. Ennen niitä ja niiden jälkeen on ”lämmittely”, joka kestää yleensä 20–40 minuuttia.
– Se on hanurista, alokas Eero naurahtaa.
Lämmittely on kenties väärä sana. Kumpikin mies arvioi, että yksikin kävisi treenistä, eikä yhtäkään tulisi tehtyä vapaaehtoisesti. 25–30-kiloinen rinkka selässä punnerretaan, juostaan, kannetaan tukkeja ja seinän tullessa vastaan pusketaan läpi.
– Meidät viedään neljästi päivässä oman fyysisen kunnon äärirajoille. Kun se on ohi ja alat taas tajuta ympäröivästä maailmasta jotain, muistat, että samanlainen setti tulee tänään vielä kolmesti. Ja sitten seuraavina päivinä uudestaan, Eemil kertoo.
Laskuvarjohyppy on vain tapa päästä tositoimiin. Aidossa tilanteessa sitä voi seurata pitkä tehtävä haastavassa ympäristössä. Kuva: Karoliina Huopalainen
Hyppykoulutuskauden alussa kouluttajat antoivat alokkaille yhden tärkeän neuvon: tästä ette selviä yksin.
– Kuuntelin sitä ja ajattelin, että se oli vain sellaista motivointia. Tsempatkaa kaveria, jaada jaada. Kävi nopeasti selväksi, että siinä puhutaan fyysisestä jaksamisesta. Käytännössä aina kun juostaan, jonkun tavaraa kannetaan tai heitä työnnetään tai vedetään eteenpäin.
Alokkaat kertovat esimerkiksi motivaatiomontulla eli hiekkakuopalla juostuista spurteista, joiden tuloksena etureidet kramppasivat. Tai tukinkantokilpailuista, joissa nopein joukkue pääsi ensimmäisenä kasarmille.
Rasitus on jatkuvaa, mutta se tekee tehtävänsä. Laskuvarjojääkäreillä on oltava täysi luottamus ryhmän muihin jäseniin, jotta tehtävässä voidaan onnistua ja lihasmuistiin jäävät toistot varmistavat turvallisen toiminnan itse hyppysuorituksessa.
Eemil teroittaa, että koulutusten välissä alokkailla on kuitenkin aikaa vitsailla ja pelleillä yhdessä. Hauskanpito kärsimyksen lomassa nitoo yhteen.
– Ei tätä kestäisi ilman hyvää porukkaa.
Vaikka hypyt ovat iso saavutus, on kuitenkin tärkeä muistaa, että erikoisjoukkokoulutus jatkuu vielä ensimmäisten hyppyjen jälkeen. Laskuvarjohyppy on lopulta vain yksi tapa siirtyä suorittamaan tehtävää.
Kahden hyppääjän välimatka on alle kaksi sekuntia. Kuva: Karoliina Huopalainen
Ensimmäinen hyppy on suuri merkkipaalu alokkaille. Tavallisesta poiketen edellisen päivän tahti ei ollut kova, vaan lepoaikaa annettiin roimasti. Hyvä niin, sillä miehet heräsivät kolmelta aamulla. Aamuyössä jännittynyt lauma asteli kiitoradalle.
– Koneeseen noustessa paineet alkavat kasautua. Ilmassa oven auetessa ulkona on vain tyhjyys. Hoin vain itselleni, että älä katso alas, Eemil muistelee jälkikäteen.
Hypyt suoritetaan neljän tai viiden hengen ryhmissä. Koneesta poistutaan erittäin tiheään tahtiin, noin puolentoista sekunnin välein.
– Omalla vuorolla pitää vain työntää itsensä ulos koneesta. Siinä tuntee, kuinka ilmavirta vähän nykäisee, mutta nopeasti siinä saavuttaa hallinnan ja tasapainon, Eemil kertaa.
Varusmiehet hyppäävät aina pakkolaukaistavalla T-11-joukkojenpudotusvarjolla, jonka laukaisuhihna avaa varjon automaattisesti koneesta hypättäessä. Hyppääjät pyrkivät löytämään tasapainon pikaisesti ilmassa ja tarkastamaan, että varjo on avautunut. Sitten he tähystävät muiden hyppääjien sijainnin, ottavat maahantuloasennon ja laskeutuvat kauniissa rivissä.
Laskeutumisen jälkeen ei ole aikaa fiilistellä. Varjo pitää tukahduttaa heti - parhaiten se käy juoksemalla varjon ympäri ja estämällä tuulen tarttumisen siihen. Joillakin kestää pidempään, osa jopa raahautuu muutamia metrejä varjon perässä.
Heti kun varjo on tukahdutettu, varavarjo pitää saada pois päältä, sillä se on pudotessa hyppyvarustuksessa aseen päällä. Mitä jos metsässä odottaisikin vihollinen? Aseen pitää olla heti ampumavalmis.
Tositilanteessa sekunti voi olla ratkaiseva.
– Aseensuunsuojus poistetaan vasta, kun ase on ampumakunnossa. Suojuksen läpi voi ampua, lataamatta ei, Eero muistuttaa.
Varjo ja valjaat pitää vielä laittaa varjolaukkuun, sitten kaikki mukaan ja juoksu suojaisempaan paikkaan voi alkaa. Ensimmäisen hypyn jälkeen ei ole pidempää harjoitusta. Kentältä poistuminen riittää tällä kertaa.
– Kyllä se on mahtava tunne, Eemil hehkuttaa jälkikäteen.
Runsaasti hyppyjä on vielä jäljellä. Varusmiespalveluksensa aikana laskuvarjojääkärit hyppäävät noin kymmenen hyppyä.
Avoimelle kentälle ei pidä jäädä fiilistelemään, vaan suojaan on hakeuduttava välittömästi. Kuva: Karoliina Huopalainen
Laskeutumisalueelta pois pinkoneet alokkaat saavat viskata varjolaukut kuljetusajoneuvoon. Sivussa seisovat varusmiehet naureskelevat ja heittävät ylävitosia.
– Mielellään menen toisenkin kerran, yksi ensimmäisten joukossa hypänneistä varusmiehistä tokaisee hymyillen.
Alokkaat pääsevät hyppäämään samana aamuna kahdesti.
Laadukkaan koulutuksen vuoksi mikään hyppytekninen asia ei tullut kenellekään yllätyksenä. Ensimmäisen hypyn maasto oli kuitenkin odotettua pehmeämpi. Vähäkasvustoinen kenttä oli mukava laskeutumispaikka. Tiettyjä odotettavissa olleita haasteita kuitenkin tuli.
– Meinasi mennä kierteelle, alokas nauraa.
Tällä hän viittaa varjon nauhojen eli kannatinpunosten kiertymiseen, mikä voi pahimmillaan heikentää varjon avautumista ja hallinnan saamista varjosta.
Eemil kuitenkin selittää, että näin tapahtuu erittäin usein ja aivan kaikille. Se on odotettavissa ja tilanteen korjaamista on kuukauden aikana harjoiteltu moneen otteeseen.
– Se on tavallista ja yleensä hihnat suoristuvat varjon avulla itsestään. Joskus kiertymää vain tulee liikaa, jolloin hihnoja pitää vetää ulospäin niiden avaamiseksi.
Ensihyppyjen ja lounaan jälkeen miehet järjestäytyvät kahteen riviin hyppykentälle. Tunnelma on odottava ja alokkaat vilkuilevat ympärilleen. Kersantti käskee rivit suoriksi viimeisen kerran. Kentän laidalta alokkaiden eteen marssii rykmentin komentaja, eversti Kimmo Nordberg.
Nordbergin tehtävänä on jakaa alokkaille todiste heidän ensimmäisestä suuresta merkkipaalustaan palveluksessa – viininpunainen baretti.
Hän jakaa yksi kerrallaan alokkaille baretit, joiden lakkimerkeissä kiiltelee hopeisen varjon edessä kultainen, siivekäs nuoli. Tästä hetkestä eteenpäin alokkaista näkee jo päältä, missä tehtävissä he palvelustaan suorittavat. Tämän tehtyään Nordberg antaa kolme odotettua käskyä.
– Baretti, päähän! Taakka, kantoon! Suuntana laskuvarjopakkaamo, varjojen palautukseen, mars mars!
Nordbergin sanat käynnistävät barettijuoksun. Varjolaukut selässään joukko pinkaisee liikkeelle. Heitä kirittävät kouluttajat, jotka juoksevat mukana. Tsemppihuutojen yhteydessä juoksijoita viilennetään vesitykeillä.
Barettijuoksu on vain 2,1 kilometriä pitkä, mutta maaliin saapuvat miehet ovat uupuneita. Tahti on ollut huima laskuvarjojen tuomasta lisäpainosta huolimatta. Juoksun voittajalle on luvassa kunniaa.
Viimeinen sata metriä on raskain. Alokkaat irvistävät, askel painaa jo paljon. Monet raahaavat varjokassia eri malliin kuin lähtiessään. Vielä pieni rutistus, yhdestä toverista ohi, sitten saa hidastaa.
Maalissa väsyneet mutta onnelliset varusmiehet pudottavat varjolaukut maahan jonossa ja istuvat niiden päälle odottamaan jälkijoukkoa.
Ylpeää porukkaa löytyy, mutta moni kokee, että olisi voinut juosta nopeamminkin.
– Penikat on tulessa, HKK on vienyt kaikki voimat, yksi puhisee.
Hän kokee, että eri päivänä tulos olisi voinut nousta roimasti.
– Tekosyitä riittää, mutta tänään en ollut tarpeeksi kova jätkä, lohkaisee yksi lihaskimppu.
Sisäinen kilpailu on kova, kun 15. sija 80 alokkaan joukossa ei tyydytä.
Tasan viikko ensimmäisen hypyn jälkeen herätys kaikuu Laskuvarjojääkärikomppanian käytävässä. On seuraavan suuren merkkipaalun aika, kun varusmiehet hyppäävät rinkkojen kanssa ensimmäistä kertaa maastoon.
Maastohyppy on suurimmalle osalle alokkaista viides hyppy. Se tarkoittaa, että he ansaitsevat sen yhteydessä itselleen pronssiset siivet, baretin rinnalla toisen laskuvarjojääkärin tunnusmerkin.
Hyppyä valmistellaan edeltävänä päivänä tutussa hallissa kiitoradan vieressä. Ensimmäisen konekuorman hyppääjät virittävät reppujensa hihnoja ja varustustaan kuntoon toistensa avustuksella.
Oikeaoppisessa varustuksessa hyppääjän selässä on ainoastaan varjo. Etupuolella on varjolaukku, rynnäkkökivääri ja etummaisena varavarjo. Rynnäkkökivääri RK95 soveltuu hyppääjille, koska taittoperä helpottaa aseen sijoittamista rintaa vasten. Rinkka nojaa hypätessä jalkoja vasten, mistä se ilmassa vapautetaan.
Metalliosat kilisevät kaikkialla hallissa kavereiden varmistellessa toistensa varustuksen kuntoa. Viimeisen tarkistuksen tekee kuitenkin hyppymestari.
– Herra kersantti, ovatko remmini kunnossa? eräs luutnantti kysyy vakavana rinkkaansa valmistellessaan.
Osaajat määräävät ja hyppykoulutusta saava upseeristo herrottelee kouluttajia samalla tavalla kuin alokkaat. Jokainen koulutettava on samalla viivalla.
Hyppymestarin tarkastukset tehdään useaan kertaan huolellisesti ennen varsinaista hyppysuoritusta. Niiden jälkeen miehet pääsevät yksikköönsä lepäämään. Aikaa siipien ansaitsemiseen: 18 tuntia.
Laskuvarjojääkärin koulutukseen mahtuu kymmenkunta hyppyä. Kuva: Karoliina Huopalainen
Airbus ”CASA” C-295M rullaa varjohallin eteen. Miehet nousevat kyytiin peräportista, tunnelma on odottava. Karut penkkirivit täyttyvät miehistä, jotka haluavat ansaita siipensä. Kone lähtee viimeisten tarkastusten jälkeen liikkeelle ja on nopeasti ilmassa.
– Se on vaikuttava alus, joka näyttää kaukaa isolta eläimeltä. Se on yleisin hyppykoneemme, joten se oli hieno nähdä. Sisältä se on kuitenkin hyvin ahdas, vähän ahdistava. Yhtään ei voi liikkua, Eero kuvailee.
Nousun aikana koneessa kaikuu hyppylaulu. Kun se päättyy, alkaa toiminta. Hyppääjät nousevat ylös ja kiinnittävät rinkat itseensä. Jonon ensimmäinen on nopeasti hyppyvalmis.
– Ylös noustessa konkretisoituu, että täältähän tullaan pois. Silloin jännitys nousee huippuunsa. Sitten ovella rentoudun, koneen ulkopuolella luotan kyllä itseeni ja varusteisiin, Eero muotoilee.
Hän painottaa, että ahdistavalta tuntuva sisätiloissa odottelu helpottuu, kun vilkaisee kaverin suuntaan ja näkee tämän olevan samassa tilanteessa. Tuolloin pienikin nyökkäys tutun naaman suunnasta voi olla kaikki, mitä tarvitaan itseluottamuksen palauttamiseen.
Harmaa kuljetuskone lentää maahantuloalueen yli ja pudottaa kaksi viiriä tarkemman laskeutumisalueen arviointia varten. Seuraavalla kierroksella varusmiehet pääsevät toimiin.
Kuuden miehen ilmestyessä vuoron perään koneesta käy ilmi, että repun kanssa hyppääminen eroaa huomattavasti ensimmäisistä hypyistä. Putoamisnopeus yllättää varusmiehet.
– Piuhat olivat superkierteellä. Ei ole ennen noin pahasti ollut. Tiputin rinkan ja varjo lähti aukeamaan. Taisin pyörähtää ympäri kymmenen kertaa. Tuli vähän huono olo, mutta ei siinä adrenaliinihuumassa ehdi sitä oikein ajatella, Eero valottaa.
Maisemaa ei ehdi katsella. Kun varjo on auki, pitää alkaa tähyillä ympäriinsä, valmistautua rinkan pudotukseen ja katsella maahan kiintopisteen suuntaan. Kaikki tämä tulee automaationa.
– Maa jotenkin vain hyökkää esiin sieltä alhaalta. Sen näkee kyllä, mutta sen tuloa ei saa valita. Jotenkin se yllättää, Eero kertaa.
Laskeutumisen jälkeen varustus pitää saada äkkiä kuntoon. Alokkaat suuntaavat ensin suojaisaan paikkaan metsän reunaan ja siitä kiintopisteelle. Se on tässä tapauksessa laskeutumisalueena toimivan pellon pohjoisreunassa.
Kiintopisteellä hyppääjät kokoontuvat ja asettuvat puolustusasemiin. Myöhemmin palveluksessa tämä on vain tehtävän alku, nyt kyseessä on pelkkä hyppyharjoitus.
Lähes kaikkien hypyt sujuivat mutkitta ja päivä oli kokonaisuutena onnistunut. Muun joukon juostessa metsään painavine kantamuksineen käy ilmi, että jotain odottamatonta on tapahtunut.
Laskeutumisaluetta vahtivat kersantit säntäävät pellon reunassa sijaitsevan koivikon suuntaan, missä kiireen syy valkenee – joku hyppääjistä ajautui ulos maahantuloalueelta ja laskeutui puuhun.
Tilanne kuitenkin ratkeaa turvallisesti. Loukkaantumiselta vältyttiin, mitä nyt risut vähän raapaisivat. Kymmenisen minuuttia myöhemmin epäonninen varusmies pääsee muiden joukkoon.
– Katsoin alas ja huomasin, että siellähän on aika paljon metsää.
Ryhmä nauraa sattumukselle yhdessä.
Vain kuudessa viikossa sekalainen sakki on hitsautunut yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Päässä on viininpunaista, rinnassa pronssia, miehessä sisua. Ennen kaikkea vieressä on toinen, joka kävi saman koulun.
