Vapaus on joululahjoista paras
Kirjoittajan mielestä perinteitä tulee kunnioittaa.
En ole koskaan pitänyt itsenäisyyttämme itsestäänselvänä, mutta tänä vuonna 6. joulukuuta tuntui erilaiselta kuin ennen. Aamulenkki pikkupakkasessa Suomenlahden rantoja pitkin herätti poikkeuksellista onnellisuutta ja sotaveteraanien näkeminen Linnan juhlissa sai harvinaisen ison palan kurkkuun.
Peruskoulutuskauden valassa aloin ensimmäistä kertaa puntaroimaan, mitä sodan syttyminen todella merkitsisi. Sotilaspastorin sanat ovat jääneet selkeinä mieleeni.
Sittemmin pohdin asiaa muun muassa P-kauden leirimme hyökkäys- ja puolustusammunnoissa. Pilkkopimeässä metsässä en voinut olla ajattelematta, että sukulaiseni ovat muinoin seisseet samanlaisissa poteroissa, mutta kyseessä on ollut silloin aivan erilainen tilanne.
Kenties merkittävimmän valaistukseni koin vasta Ruotuväen toimittajana, kun haastattelin sukulaisiani ensi torstaina ilmestyvän lehtemme juttua varten. Sota-aikojen koettelemukset pistivät hiljaiseksi ja mietteliääksi.
Lähes koko jatkosodan ajan rintamalla palvellut isosetäni Viljo kirjoitti vuosia myöhemmin muistelmia kokemuksistaan Äänisen rannoilta ja Karjalan kannailta. Oma sukupolveni unohtaa herkästi sen, että useiden sotilaiden ja aikalaisten omat taistelut eivät päättyneet syksyyn 1944.
Muutama vuosi sitten menehtynyt Viljo on tallentanut muistelmiinsa niin ikään edesmenneen veljensä Tapanin unen, joka kertoo karua kieltään sodasta kotiin seuranneista painajaisista.
Eräs Tapanin painajainen oli tällainen:
– Olin hiestä märkänä, nyrkki kipeänä. Heräsin sängystäni, taistelu oli päättynyt sinä yönä. Olin iskenyt nyrkkiä seinään. Uniset silmäni näkivät hämärästi huoneentaulun "Oma koti kullan kallis!"
Se oli äidin pellavakankainen seinävaate, johon nuo sanat oli ommeltu punaisin kirjaimin.
Tuon luettuani tunsin suurempaa kiitollisuudenvelkaa kuin koskaan aiemmin, vaikken vieläkään voi ymmärtää kaikkea. Mutta yksi asia on varma: parempaa motivaatiota oman asevelvollisuuteni suorittamiseen kunnialla saa hakea.
