Vanha ja nuori veteraani

Tyylikkään elegantisti sisustetun ruokailutilan pöydälle on katettu kahvikupit, munariisipasteijat ja paakelsit valmiiksi. Nurmijärveläinen kerrostaloasunto on ollut 100-vuotiaan jatkosodan veteraanin, Mauno Tenhovirran, koti jo lähes neljänkymmenen vuoden ajan.

Vierailumme oli ollut vähällä peruuntua. Maunon kuulolaite oli ollut hukassa eilisestä saakka, eikä haastattelu olisi onnistunut ilman sitä.

– Juha sitten tuli tänne ja etsi kymmenen minuuttia, ja heti löytyi, Mauno sanoo tyytyväisenä. 

Juha Poikela hymähtää ja lähtee lataamaan kahvinkeitintä valmiiksi. Hän on ollut Maunon epävirallinen avustaja, Maunon antaman tittelin mukaan adjutantti, jo kahdeksan vuoden ajan. Hän ei saa avustamisesta minkäänlaista palkkaa: Juha auttaa Maunoa, sillä Mauno on hänen ystävänsä.

– Juha soittaa joka päivä, että olenko minä elossa, Mauno sanoo. Juha naurahtaa keittiöstä.

Maalaispojat

Mauno ja Juha ovat omien sanojensa mukaan eläneet samanlaiset elämät, vain eri aikakausilla. He ovat molemmat asuneet nuorempana Vihdissä ja tehneet jo lapsena maatilan töitä hevosen kanssa. 

– Me ollaan molemmat maalaispoikia, Juha sanoo hymyillen.

Monet harrastuksistakin ovat samoja. Matti Järvisen voitettua keihäänheiton olympiakultaa Los Angelesissa vuonna 1932, innostui Mauno keihäänheitosta. 

– Kyllä leppäkepit silloin lensi. Sitähän Juhakin on harrastanut, heittänyt vaan paljon pidemmälle kuin minä, hän tokaisee.

– Ainakin kolme kertaa viikossa käydään yhdessä syömässä. Hän kuskaa minua eri ravintoloihin, valitsee ensin sellaisen missä on hyvät ruoat, Mauno kertoo.

Molemmat harmittelevat, että lähialueella sijainnut kiinalainen ravintola, yksi heidän suosikeistaan, oli äskettäin lopettanut toimintansa. Onneksi tilalle on löytynyt muitakin.

Yhdessä he tekevät myös retkiä Vihtiin, molempien nuoruuden kotiseudulle. Vierailuilla on käyty muun muassa Maunon lapsuudenkodilla, josta hän jo vuodesta 1929 lähti keväisin paljasjaloin kouluun.

Ajanvieton lisäksi Juha auttaa tarpeen mukaan Maunoa jokapäiväisissä askareissa. 

– Teen kyllä itse ruoat ja hoidan itseäni, mutta on paljon asioita, joita olisi huono hoitaa itse. Juha hoitaa ne sitten, Mauno kertoo. Esimerkiksi apteekki- ja pankkireissut tehdään Juhan autolla.

Ikäisekseen Mauno on erittäin hyvässä kunnossa, vain kuulo ja näkö ovat alkaneet hieman reistailla. Kotona käy siivooja pari kertaa kuukaudessa, sekä sairaanhoitaja tarpeen vaatiessa. Muuta avustusta hän ei Juhan ansiosta tarvitsekaan.

– Hän auliisti palvelee minua. Olisi minulla vaikeaa olla ihan yksin ilman mitään tukea. Tietysti on hienoa, että saa asua kotona. En menisi millään laitoksiin, Mauno toteaa.

Pitkän ikänsä salaisuudeksi Mauno epäilee urheilutaustan ja -rutiinien lisäksi "sukuvikaa". Kaikki neljä elossa olevaa sisarusta ovat yli yhdeksänkymppisiä ja asuvat omissa kodeissaan.

Viime toukokuussa Juha järjesti Maunolle 100-vuotisjuhlat Nurmijärven torilla. Tarjolla oli pullakahvit ja musiikkia. Mauno itse istui nojatuolissa ja sai seurata juhlaa omien sanojensa mukaan kuninkaan lailla.

– Kyllä siellä kolmisensataa kävijää oli, Juha toteaa. Pullaa oli onneksi riittänyt kaikille.
Aivan yhtä suuria juhlia ei ole suunnitteilla muutaman kuukauden päästä koittavien 101-vuotisjuhlien kunniaksi.

– Ostetaan kahdestaan vaikka pullo pontikkaa, Mauno ehdottaa, ja saa Juhan nauramaan.

Miesten välinen yhteistyö ja ystävyys on jatkunut jo vuodesta 2015. Juha tulee käymään useamman kerran viikossa, mutta he soittavat toisilleen joka päivä.

– Me jutellaan kaikki asiat. Ei vaan tarinoita, vaan myös siitä, että miltä tuntuu, Juha toteaa.

– Meillä on hyvin avoin keskustelu aina kaikesta, Mauno nyökyttelee. – Jos minulla on jotain huolta, soitan Juhalle. Juha sanoo, että odota, tulen hetken päästä.

– Mauno välillä sanoo, että ei tarvitse tulla, kun olet niin kaukana, Juha naurahtaa, ja kertoo asuvansa reilun kymmenen minuutin ajomatkan päässä. – Mutta kyllä tarvitsee.

Kaksi rintamaa

Harrastusten ja kotipaikan lisäksi Mauno ja Juha jakavat myös toisen kokemuksen, jonka he ovat osaltaan molemmat nähneet: sodan.

Mauno taisteli jatkosodassa, Juha taas toimi YK:n rauhanturvaajatehtävissä Syyriassa. 
19-vuotias Mauno siirrettiin suoraan alokaskauden jälkeen rintamalle, jossa hän taisteli konekiväärimiehenä, tarkka-ampujana ja taistelulähettinä kolmen vuoden ajan.

Viimeistä sotakesäänsä Mauno kertoo ajatelleensa usein, kirjoitti siitä kirjankin Kuuma ja rankka kesä 1944.

– Minua ei enää laitettu Lapin sotaan. Meillä oli niin kova kesä se Ilomantsin taistelu, missä Suomen itsenäisyys säilytettiin. Ja se oli hyvin hilkulla, että se säilytettiin, hän kertoo. 

Yksi kesän tilanne on säilynyt mielessä paremmin kuin muut. Joukkueen peräännyttyä ja Maunon erkaannuttua muusta joukkueesta, vihollinen yllätti hänet Lutikkavaaran koulun nurkalla, seisten vain parin metrin päässä.

Koska konepistooli oli selän puolella, Mauno nosti kätensä ylös. Samassa vihollinen ampui kohti Maunon joukkueen johtajaa, joka oli myös jäänyt kauemmas muusta joukosta.

– Ajattelin, että eihän ne kunnioita tätä antautumistani, ja ponkaisin äkkiä karkuun. Siinä oli piikkilanka-aitakin, mitä en huomannut. Siitä oli kevyt mennä ylitse, Mauno kertoo.

Yhdessä luutnantin kanssa Mauno pääsi pakenemaan luotien viuhuessa kummallakin puolella. Aamukymmeneltä alkanut perääntyminen päättyi kaksitoista tuntia myöhemmin, kun omat viimein löytyivät. 

– On ollut kovia paikkoja kyllä, mutta aina on ollut onni mukana. Jotenkin on Luoja minua suojellut. Ei kuin kerran mennyt säärestä läpi, ja toisesta korvasta meni kuulo, Mauno kertoo.

Juha puolestaan palveli YK:n rauhanturvaoperaatiossa Syyriassa lääkintä- ja paloaliupseerina. Reilun vuoden kestänyt komennus oli monella tavalla ikimuistoinen, mutta vuoden 1992 tapaninpäivää hän ei tule koskaan unohtamaan.

– Paikalliselta kylältä tuli vartioasemalle delegaatio, joka ilmoitti, että siellä on synnytys tapahtumassa. He sanoivat, että lapsi on jo puoliksi syntynyt, ja ajattelin jo, ettei siinä ole mitään tehtävissä, Juha muistelee. 

Komppanianpäällikkö salli "pienen neuvottelun" jälkeen Juhan lähteä paikalle, vaikkei se kuulunutkaan heidän tehtäviinsä. Vartioasemalta lähti everstiluutnantin vaimo mukaan synnyttävän äidin luokse.

– Kysyin, että haluatko lähteä mukaan, sinä olet sentään äiti ja synnytyksen kokenut, minä olen sen vain nähnyt. 

Juha lääkintäpasissa Syyriassa keväällä 1993. Kuva: Juha Poikela

– En ole sitä ennen enkä sen jälkeen koskaan nähnyt niin nopeaa synnytystä. Se oli aivan uskomatonta, Juha kertoo.

Lapsi ei onneksi ollutkaan vielä ulkona, vaan syntyi Juhan saavuttua paikalle noin viidessä sekunnissa. Poikalapsen nimeksi olisi tullut Juha, mutta koska se oli paikallisille hankala lausua, muuttui nimi Josefiksi. 

– Hän olisi täyttänyt nyt menneenä tapaninpäivänä kolmekymmentä vuotta. Joskus olen miettinyt, onkohan kaveri vielä hengissä. 

– Se oli erittäin hieno kokemus, ja varmasti niin harvinainen, että harva YK-mies on päässyt synnytysoperaatioon niin sanotusti kohdemaassaan, Juha toteaa.

Juha palasi Syyriasta reilu kolmikymppisenä vuonna 1994, Maunon taistelut olivat loppuneet  Moskovan välirauhaan viisikymmentä vuotta aikaisemmin hänen ollessaan 22-vuotias. 

Maunolla oli sodan jälkeen kiire päästä töihin, että sai suutarille kengät korjattavaksi ja pääsi tansseihin. Myöhemmin hän teki uransa kunnallishallinnon ja urheiluseuratoiminnan parissa. Palattuaan Syyriasta Juha alkoi työskennellä ensin Hyvinkäällä sotainvalidien kanssa, ja tähän päivään jatkuneiden "sotaveteraanitouhujen" kautta hän lopulta tutustuikin Maunoon. 

Ystävykset soittavat toisilleen joka päivä, ja ainakin kolme kertaa viikossa he näkevät myös kasvokkain. Kuva: Tuomas Härmä

Juha ja Manu

Paakelsit on syöty, Pommacit ja kahvit juotu. Suljen jo muistiinpanovihkoni ja olen juuri laittamassa nauhuria kiinni, kun Mauno toteaa:

– Minusta elämä on ollut ihan täydellinen. Minulla ei ole mitään sellaista aikaa, minkä haluaisin poistaa. Kaikki kokemukset on antaneet mulle jotain arvoa elämästä. Sota ja kaikki sopii kyllä minun elämään.

Juha vilkaisee Maunoa.

– Jos saan Mauno sanoa sinusta jonkun jutun, hän aloittaa katsoen ystäväänsä, – niin sanon, että Mauno ei ole koskaan pahalla päällä, Mauno ei koskaan puhu kenestäkään mitään pahaa. Minä pidän Maunoa sellaisena yli-ihmisenä.

Mauno hymyilee.

– Juha on niin samanlainen, me sovitaan niin hyvin yhteen, hän sanoo. – Juha on niin hieno ihminen luonteeltaan, että niitä on harvoja.

Omat sotansa sotineiden miesten, vanhan ja nuoren veteraanin, syvä kunnoitus ja kiitollisuus toisiaan kohtaan ei jää epäselväksi. Yritämme kuvaajan kanssa piilottaa omat nyyhkäisymme viimeisten pullapalojen syömisen yhteyteen siinä turhan hyvin onnistumatta.

Painaessani ulko-ovea kiinni, ajattelen aiemmin kahvipöydässä kuultua Juhan lausahdusta.

– Minä olen sanonutkin, että kun Maunon tykönä käy, niin täältä lähtee parempana ihmisenä pois.

En voi olla olematta samaa mieltä.