"Todellista poliittista tahtoa ja hyviä keinoja ei ollut tämän tilanteen ratkaisemiseen" – Uusi kirja tutkii virhearvioita Ukrainan suhteen

Timo Hellenberg ja Pekka Visuri pitävät Euromaidanin kriisiä talvella 2013−2014 käännekohtana, joka johti Ukrainan nykypäivän tilanteeseen.

Miten länsimaat olisivat voineet viime vuosikymmeninä toimia paremmin estääkseen Ukrainan ja Venäjän välistä kriisiä ja sotaa? Tätä pohtivat valtiotieteiden tohtori Timo Hellenberg ja professori, eversti Pekka Visuri uudessa kirjassaan Tulilinja: Ukraina ja uusi maailmanjärjestys (Into, 2025).

Tutkijoiden mukaan käännekohdista merkittävin oli vuosina 2013–2014, jolloin Ukrainan hallitus kieltäytyi Euroopan unionin ja Ukrainan välisen assosiaatiosopimuksen allekirjoittamisesta, mikä johti suuriin mielenosoituksiin Kiovassa, ja lopulta poliittiseen kriisiin ja vallankumoukseen. 

Assosiaatiosopimuksella oli tavoitteena tiivistää poliittisia ja taloudellisia suhteita Ukrainan ja EU:n välillä, mutta se olisi heikentänyt Ukrainan ja Venäjän välisiä siteitä, jotka olivat etenkin taloudessa erittäin vahvoja. 

Tutkijat huomauttavat myös että Ukrainan asukkaista silloin 11 miljoonaa oli venäläisiä.

Hellenbergin ja Visurin mukaan tämän sopimuksen valmistelussa EU teki monia virheitä, jotka johtivat lopulta mielenosoituksiin ja vallankumoukseen.

– EU katsoi assosiaatiopaperia vain talouspaperina, vaikka se oli tuolloiselle Ukrainan hallinnolle laajemmin kohtalonkysymys, Hellenberg selittää.

Toisin kuin EU:n tarjoamat pitkäaikaiset ja melko epäselvät integraation edut, joiden oli määrä tehdä lännestä tärkeä talouskumppani, Venäjä oli jo sillä hetkellä Ukrainalle erittäin tärkeä taloudellisesti ja poliittisesti.

– Maa oli talousromahduksen partaalla ja irrottautuminen Venäjän taloussuhteista oli tietenkin valtava askel heille, Hellenberg jatkaa.

Lisäksi Kreml pyrki samaan aikaan laajentamaan taloussuhteita Ukrainaan alentamalla maakaasun hintaa ja ostamalla Ukrainan hallitukselta joukkovelkakirjoja.

– Samaan aikaan, kun EU:n assosiaatiopaperia sorvattiin vielä keväällä 2013 ja aina syksylle kohti Vilnan huippukokousta marraskuussa, niin Venäjä löi pöytään 15 miljardin euron arvoisen apupaketin malliin ”pistäkää paremmaksi”. Tällaista rahaa ei lännestä löytynyt, Hellenberg toteaa.

Lopulta Venäjän tukema presidentti Viktor Janukovytš kieltäytyi assosiaatiosopimuksen allekirjoittamisesta, ja se johti johti Maidanin mielenosoituksiin Kiovassa.

Maidan käännekohtana

Tutkijat painottavat kuitenkin, että vielä tärkeämpi käännekohta oli helmikuussa 2014, Maidanin mielenosoitusten lopussa. Siinä vaiheessa tilanne Kiovassa oli muuttunut väkivaltaiseksi, ja hallitus pyrki lopettamaan mielenosoitukset keinolla millä tahansa.

– Maidanin viimeisellä viikolla oli aivan selvää, että sekä Janukovytš että oppositiojohtajat olivat valmiit neuvottelemaan, koska ihmisiä kuoli joka päivä, ja tilanne oli kriittinen. Silloin olisi pitänyt ajaa osapuolet sopimukseen, Hellenberg toteaa.

– Kiovaan saapui Saksan, Ranskan, ja Puolan ulkoministerit, jotka neuvottelivat kirjallisen sopimuksen Janukovytšin hallituksen ja opposition edustajien kanssa.

Kirjailijoiden mukaan historiasta oppimalla voidaan tulevaisuudessa toimia paremmin. Kuva: Pauli Hytönen

Sopimuksen mukaan olisi pitänyt muodostaa uusi yhteinen hallitus, Janukovytš poistuisi presidentin virasta viimeistään vuoden lopussa, ja tulisi muutoksia maan perustuslakiin ja vaalilakeihin. EU:n virhe tässä tapauksessa oli uskomus siihen, että osapuolet seuraisivat neuvoteltua sopimusta.

– Sopimus saatiin syntymään, nimet olivat paperilla, mutta ei huolehdittu sen toimeenpanosta, mikä oli raskas virhe, toteaa Visuri.

Sota syttyy ja laajenee

Torille kokoontuneen kansankokouksen hylättyä sopimuksen ja radikaalien mielenosoittajien valmistautuessa hyökkäämään Janukovytš pakeni Venäjälle ja jätti sopimuksen lakiuudistukset allekirjoittamatta. Oppositio otti vallan, ja tyytymättömät venäläisseparatistit puolestaan järjestivät uuden hallituksen vastaisia mielenosoituksia.

Venäjä käytti tilannetta hyväkseen, miehitti pian Krimin niemimaan, ja alkoi kesällä tukea Ukrainan valtiota vastaan taistelevia separatisteja myös Itä-Ukrainassa.

– Tehtiin sitten kaksi Minskin sopimusta, joilla yritettiin saada aikaan aselepo ja poliittinen ratkaisu. Kyllä ne jonkin verran toimivat, mutta todellista poliittista tahtoa ja hyviä keinoja ei osapuolilla ollut tilanteen lopulliseen rauhoittamiseen, Visuri tulkitsee.

Hellenberg ja Visuri arvioivat, että Ukrainan pitäminen puolueettomana olisi voinut estää konfliktin kärjistymisen ja Venäjän hyökkäyksen alkamisen, mikä sitten tapahtui helmikuussa 2022.

– Kuten kenraali Gustav Hägglund on nostanut esille, Venäjällä todettiin loppuvuonna 2021 sekä suullisesti että kirjallisesti, että Naton laajentaminen itään on heille "punainen vaate", Hellenberg esittää.

Nato pyrki kuitenkin jatkamaan Ukrainan liittymisprosessia Venäjän vastalauseista riippumatta.

– Tämän kaikki merkittävät osapuolet tiesivät, mutta eivät ottaneet riittävän vakavasti, jatkaa Visuri.

Johtopäätöksenä tutkijoilla on, että vaikka yksinomainen hyökkääjä talvella 2022 oli
Vladimir Putinin johtama Venäjä, lännenkin johtajat tekivät vakavia virhearvioita
käsitellessään Ukrainan tilannetta koko sen 11 vuotta kestäneen ajanjakson kuluessa.

Oppimalla eri osapuolten virheistä voidaan tulevaisuudessa toimia paremmin.