Unohdettu kenraali muurasi talvisodan hengen peruskiven
”Unohdettu jääkärikenraali” Aarne Sihvo (1889–1963) oli Suomen sotaväen päällikkö 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Hän aloitti tehtävässä kolmekymppisenä. Sihvo oli saanut jääkärikoulutuksen Saksassa eli kuului jääkäriliikkeeseen.
Vuoden 1918 Suomen sisällissodan jälkeen sotaväen päällikön paikka oli tuulinen. Kenraalit vaihtuivat tiuhaan. Ensimmäinen sotaväen päällikkö Karl Fredrik Wilkama ehti vuosina 1919–1926 olla tehtävässä peräti kolmeen eri otteeseen. Suomi oli sisällissodan jälkeen hyvin hauras valtio. Valtio haki vielä muotoaan, ja sisällissodan voittajaosapuolenkin rivit rakoilivat. Tämä heijastui myös asevoimien henkilövalintoihin.
Wilkaman kausia jaksottivat kolme kenraalia, jotka olivat tehtävässä kukin vain joitain kuukausia. Kaarlo Kivekäs oli päällikkönä kolme kuukautta vuonna 1919, Vilho Nenonen yhdeksän kuukautta ja Lauri Malmberg kuusi kuukautta.
Aarne Sihvo osasi olla oikea mies oikeassa paikassa. Hän oli asemoitunut poliittisesti keskusta-oikeistoon, joten hän pääsi etenemään vikkelästi virkaportaita sisällissodan jälkeisessä sekavassa tilanteessa. Hän oli poliittisesti hyvä kompromissiehdokas sotavoimien ylimpään virkaan, ja nousi tehtäväänsä Wilkaman kolmannen päällikkyyspestin jälkeen vuonna 1926.
Suomen asevoimien päällikkönä kahdesti (1926–1933 ja 1946–1953) toimineesta Aarne Sihvosta on Suomen historian perusteoksissa pääosin vain yksittäisiä mainintoja.
Näin on siitäkin huolimatta, että Sihvo pitää hallussaan edelleen kahta Suomen sotilashistorian ennätystä. Hän on sekä Suomen historian nuorin puolustusvoimien komentaja että yhteensä pisimpään tehtävää hoitanut.
Sihvoa ja hänen uraansa tutkittiin ensimmäisen kerran väitöskirjatasoisessa tutkimuksessa vasta 1990-luvun lopulla. Vesa Saarikoski väitteli valtiotieteen tohtoriksi poliittisen historian oppiaineessa Turun yliopistossa kirjoittamalla Aarne Sihvon henkilöhistorian vuonna 1997.
Saarikoski käyttää Aarne Sihvosta nimitystä "unohdettu kenraali". Sihvon unohtamiseen on yksi luonnollinen syy: Hän oli syrjässä talvi- ja jatkosodan sotatoimien johtamisesta. Talvisodan aikana Sihvo toimi maan väestönsuojelupäällikkönä ja jatkosodassa päämajan ilmasuojelukomentajana.
Saarikosken mukaan taustalla oli Aarne Sihvon ja marsalkka C.G.E. Mannerheimin "vanhastaan vihamielinen suhde". Mannerheim koki Sihvon jopa kilpailijakseen. Hän oli ollut sisällissodassa lehdistön silmissä Mannerheimiä suurempi sankari, ja tämä ei sopinut Mannerheimin pirtaan.
Sihvolla ja Mannerheimilla oli myös erilainen näkemys parlamentarismista. Sihvo oli vankkumaton parlamentarismin puolustaja, kun taas Mannerheim suhtautui parlamentarismiin ja myös demokratiaan joskus varauksella.
Aarne Sihvo tarkastamassa joukkoa.
Sisällissodan ansioittensa myötä Aarne Sihvo oli vuonna 1918 aikansa julkisuuden henkilö. Hän oli sodassa Karjalan joukkojen ylipäällikkö, ja yleni everstiksi 29-vuotiaana. Sihvo oli lehdistön lempipoika. Hänestä kirjoitettiin paljon ja varsin myönteisessä sävyssä. Se tarjosi hyvät kannustimet nousta eduskuntaan. Sihvo vaikutti eduskunnassa vuodet 1919–1920 Edistyspuolueen riveissä.
Edistyspuolue edusti demokratiaa ja parlamentarismia painottanutta oikeistoliberalismia. Puolueella ei ole Suomen nykyisessä puoluekartassa enää seuraajaa, mutta sen pää-äänenkannattaja eli Helsingin Sanomat jatkaa edelleen.
Sihvo korosti sisällissodan jälkeen demokratian roolia pienen maan puolustuspolitiikassa. Hän painotti myös, että päärooli Suomen puolustuksessa pitää antaa asevelvollisuuteen nojaavalle puolustuslaitokselle ja suojeluskunnat olisi alistettava sotaväen komentoon. Näin ei tapahtunut, vaan Suojeluskunta sai jatkaa itsenäisenä järjestönä.
Poliittiseen keskustaan asettumisen lopputulos oli, että Aarne Sihvosta ei pidetty äärioikealla eikä äärivasemmalla. Oikeistolaisimmille voimille Sihvo oli luopio ja vasemmistolaisille "lahtari".
Sihvolla oli kuitenkin merkittävä rooli siinä, että sisällissodan haavat alkoivat parantua maailmansotien välisenä aikana. Tämä helpotti myöhemmin "talvisodan henkeä" ja talvisodan ihmettä eli sitä, että työläisperheissä ja pientiloilla kasvaneet nuorukaiset taistelivat talvisodassa rinta rinnan porvarispoikien ja suurtilallisten kanssa.
Tässä auttoi, että Sihvo halusi sotaväen olevan ennen kaikkea koko kansan sotaväki. Hän esimerkiksi halusi kiinnittää huomiota varusmiesten oloihin ja halusi, että kadettiupseerit ja kanta-aliupseerit kunnioittaisivat varusmiehiään ja reserviläisiään.
Suomi ei liukunut 1930-luvulla äärioikeistolaiseksi valtioksi kuten tapahtui monessa itäisen Euroopan maassa, jotka itsenäistyi Suomen tavoin ensimmäisen maailmansodan mainingeissa. Aarne Sihvo vastusti sotaväen päällikkönä 1930-luvulla oikeistoradikalismia, joka uhkasi suomalaista demokratiaa ja parlamentarismia. Tämä näkyi selkeimmin tapahtumasarjassa vuonna 1932, joka sai nimekseen Mäntsälän kapina.
Siinä Lapuanliike pyrki tekemään Suomessa vallankaappauksen. Lapuanliike halusi hyökätä avoimesti ja aseellisesti erityisesti sosiaalidemokraatteja vastaan. Noin 400 aseistautunutta miestä piiritti Mäntsälässä Ohkolan työväentaloa, jossa sosiaalidemokraattien kansanedustaja Mikko Erich piti puhetta.
Mäntsälän kapinaan liittyen Lapuanliikkeen johto antoi Hämeenlinnassa kokouksessa suojeluskunnille liikekannallepanokäskyn. Miesten oli kokoonnuttava maakunnittain tärkeimpiin keskuksiin täydessä varustuksessa ja neljän päivän muona mukanaan.
Joillakin paikkakunnilla käskyä noudatettiin, mutta kapinallisten määrä ei kuitenkaan koko maassa noussut enempään kuin 5 000 – 6 000 mieheen. Määrä oli pieni, kun sitä vertaa Suojeluskunnan kokonaisvahvuuteen, joka 1930-luvulla lähestyi jo 100 000 miehen rajapyykkiä.
Suomen hallitus toimi ripeästi Mäntsälän kapinan kukistamiseksi. Hallitus määräsi Lapuanliikkeen johdon pidätettäväksi suojelulain nojalla. Asevoimien yksiköitä asetettiin valmiuteen, ja ne valmistautuivat hyökkäämään suojeluskuntalaisia vastaan. Sotavoimien päällikkönä Aarne Sihvo kannatti kovia otteita kapinan tukahduttamiseksi.
Mäntsälän kapinan epäonnistuminen vaikutti myös osaltaan talvisodan hengen syntyyn. Mikäli kapina olisi onnistunut tavoitteessaan, Suomi olisi mahdollisesti jakautunut jälleen jyrkästi kahtia ja liukunut poliittisen väkivallan areenaksi.
Jääkäriliikkeen vaalijana Sihvo oli vankkumaton. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Sihvo vaikutti osaltaan siihen, että upseerikoulutuksessa ja varusmieskoulutuksessa nojattaisiin saksalaiseen sotilasperinteiseen.
Ennen nousuaan sotaväen päälliköksi Sihvo johti Sotakorkeakoulua. Hän toi jääkäriperinnettä ja muitakin kansainvälisiä vaikutteita opetukseen. Hän ammensi vaikutteita muun muassa Ranskasta ja Italiasta, missä hän oli opiskellut sotatieteitä. Sihvo konsultoi lisäksi ruotsalaisia upseerikollegoitaan.
Sihvo oli aktiivinen siinä, että venäläisestä järjestelmästä periytyvä simputuskulttuuri kitkettäisiin itsenäisen Suomen upseerikoulutuksesta ja asevelvollisten koulutuksesta. Simputusta hän ei kyennyt täysin poistamaan, mutta teki parhaansa, että se ei enää saisi ylimmän johdon hiljaista hyväksyntää.
Saksalaisessa mallissa sotilaskoulutus ja myös rangaistukset olivat kovia, mutta tätä ei Sihvon mielestä saanut sekoittaa mielivaltaan ja sadismiin pohjaavaan simputukseen.
Itsenäisyyden alkuvuosina ylin upseeristo koostui venäläisen upseeri- ja sotilasperinteen edustajista. Jääkäritaustaiset ja Venäjällä koulutuksensa saaneet "tsaarinupseerit" kävivät itsenäisyyden alkuvuosina kovaa köydenvetoa sotaväen korkeimmista viroista ja myös joukko-osastotasolla.
Vastakkain olivat tsaarinarmeijan perinne, jossa joukkoja johdettiin enemmän takalinjoilta, ja esimerkillisyyteen perustuva jääkäriperinne. Kiista näiden kahden ryhmän välillä kärjistyi niin sanotussa upseerikriisissä vuonna 1924. Noin 450 jääkäriupseeria jätti eroanomuksensa. He halusivat tempauksellaan painostaa maan poliittista johtoa syrjäyttämään tsaarinupseerit asevoimien avaintehtävistä.
Tavoite toteutui. Tapahtuman jälkeen jääkärit miehittivät melko nopeasti asevoimien avaintehtävät suhteellisen nuoresta iästään huolimatta ja muokkasivat maailmansotien välisenä aikana asevoimia voimallisesti jääkäriperinteen mukaiseksi. Upseerikriisi oli myös keskeinen syy sille, miksi Aarne Sihvo nimettiin sotaväen päälliköksi niinkin nuorena.
Puolustusvoimain komentajana vuodet 1993–2001 toiminut kenraali Gustav Hägglund on kirjoittanut jääkäriliikkeen vaikutuksista nykypuolustusvoimiin teoksessa Jääkärien perintö (2013). Hägglundin mielestä merkittävin jääkäreiden perintö Suomen puolustusvoimille oli edestä johtamisen tapa.
– Se on kova periaate, joka vaatii johtajalta rohkeutta sekä tinkimätöntä halua täyttää annettu tehtävä. Nämä ominaisuudet jääkäreillä oli. Esimerkillä johtaminen sopi erinomaisesti reserviläisten muodostaman armeijan periaatteeksi, Hägglund totesi.
Gustav Hägglundin isä Woldemar Hägglund oli Saksassa koulutettu jääkäriupseeri, joka toimi Aarne Sihvon esikuntapäällikkönä vuonna 1918.
Periksiantamattomuutta ja itseluottamusta
Jääkärimarssissa lauletaan: "Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa. Kun painuvi päät muun kansan, maan, me jääkärit uskomme yhä."
Kenraali (evp.) Gustav Hägglund toteaa teoksessa Jääkärien perintö, että säkeet kuvaavat jääkäriliikkeen sisintä olemusta: peräänantamattomuutta ja uskoa kykyyn vaikuttaa itse tulevaisuuteensa.
– Mutta ovatko nämä jääkäriliikkeen perintö meille vai suomalaisen kansan ominaispiirteitten heijastusta jääkäriliikkeessä, Hägglund kysyy.
Hän kallistuu kirjoituksessaan jälkimmäisen kannalle.
– Näillä karuilla selkosilla ei olisi selvitty vuosisatoja ilman sisua ja itseluottamusta.
Usko omiin kykyihin näkyi Hägglundin mielestä kirkkaimmin talvi- ja jatkosodassa 1939–1944, mutta myös sotien jälkeen.
Rauhan ensimmäisten vuosien lista sisukkuuden osoituksista on pitkä: sodan jälkeen täytettiin kaikki kovat rauhanehdot, ajettiin saksalaiset Lapista ja maksettiin sotakorvaukset.
Hägglundin mielestä myös Karjalan siirtoväen eli evakkojen auttaminen, kotimaisen metalliteollisuuden luominen ja jälleenrakennus sujuivat Jääkärimarssin säkeiden hengessä.
Jääkäriliikkeen perintö näkyy voimallisesti myös reserviupseerikoulutuksessa.
– Jääkäreillä oli iso rooli siinä, että Suomessa koulutettiin niin paljon reserviupseereja maailmansotien välisenä aikana. Heidän koulutuksessaan jääkäriliikkeen vaikutus näkyi ja näkyy selvästi, jääkärisuvun jälkeläinen, kenraalimajuri (evp.) Sami Sihvo sanoo.
Sami Sihvon mielestä jääkäriliike näkyi myös laskuvarjojääkärikoulutuksen alkutaipaleella. Sihvo oli mukana perustamassa laskuvarjojääkärikoulua 1960-luvulla.
– Meillä oli kaksi periaatetta: "laskuvarjojääkärille mikään ei ole mahdotonta", ja "kaveria ei jätetä".
Nämä periaatteet tulivat Sihvon mukaan koulutukseen ensi sijassa Laskuvarjojääkärikoulun ensimmäisen johtajan everstiluutnantti Kaj Hagelbergin myötä. Hagelberg oli sotaveteraani, ja hänen isänsä kuului jääkäriliikkeeseen.
Sami Sihvo korostaa, että perinne näkyy muuallakin.
– Jääkäriliikkeen merkitys koko puolustusvoimien henkiseen perintöön on erittäin suuri, hän summaa.
Sihvon suku on sotilassuku
Aarne Sihvo liittyi jääkäriliikkeeseen ja lähti ensimmäisessä maailmansodassa Saksaan saamaan sotilaskoulutusta yhdessä veljiensä kanssa. Jääkäreiksi lähtivät Aarnen lisäksi Johannes (1892–1949), Sam (1892–1927) ja Ilmari Sihvo (1895–1964).
Johannes (Jussi) Sihvo eteni myöhemmin veljensä Aarnen tavoin jääkärikenraaliksi. Talvi- ja jatkosodassa Johannes kunnostautui rintamakomentajana Aarnen komentaessa kotirintamajoukkoja.
Jatkosodan aattona Johannes Sihvo nimitettiin sodan ajan kokoonpanossa 10. divisioonan komentajaksi, missä tehtävässä hän toimi 18.6.1944 saakka. Kannaksen suurhyökkäyksen alkaessa Sihvon komentama 10. divisioona joutui perääntymään. Tässä yhteydessä hänen 2. divisioonassa palvellut poikansa, luutnantti Jouko Sihvo kaatui johtaessaan vastahyökkäystä.
Johannes Sihvon jälkeläisistä Aarno Sihvo (1922–1991) sekä Sami Sihvo (1932–) jatkoivat Sihvojen kenraaliperinnettä. Aarno Sihvo johti uransa lopulla kenraalimajurina Rajavartiolaitosta 1978–1982. Sami Sihvo yleni kenraalimajuriksi vuonna 1992, ja toimi ennen eläköitymistään Helsingin sotilaspiirin päällikkönä.
Jääkäriliike pähkinänkuoressa
– 17. marraskuuta 1914 Suomen lehdistössä julkaistiin ns. suuri venäläistämisohjelma.
– 20. marraskuuta 1914 jääkäriliike sai alkunsa, kun joukko ylioppilasaktivisteja kokoontuu Ostrobotnia-taloon Helsinkiin. Venäläistämisohjelmaa pidettiin suurena uhkana, jolla käytännöllisesti katsoen lopetettaisiin Suomen suurruhtinaskunnan itsehallinto ja Suomesta olisi tullut vain yksi Venäjän keisarikunnan maakunnista muiden joukossa. Päätettiin hankkia ulkomailta sekä aseita että koulutusta, jotta Suomi voitaisiin erottaa Venäjästä.
– 25. helmikuuta 1915 ensimmäinen vapaaehtoisten jääkäreiden ryhmä saapui Saksaan Lockstedtin leirille koulutettavaksi.
– 26. elokuuta 1915 suomalaisille jääkäreille perustetaan Saksassa oma joukko-osasto. Alokkaiden määrä kasvoi huomattavasti.
– 9. toukokuuta 1915 suomalaisen jääkäripataljoonan nimeksi Saksassa tuli Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27.
– 31. toukokuuta 1916 suomalaiset lähtivät Latviaan ensimmäisen maailmansodan itärintamalle taistelemaan Venäjää vastaan.
– 27. lokakuuta 1917 ensimmäinen etukomennusjoukko ja aseita lähti Saksasta Suomeen.
– 5. helmikuuta 1918 tehtiin päätös siitä, että jääkärit palaavat Suomeen.
– 13. helmikuuta 1918 jääkäripataljoona hajotetttin. Sotilasvala- ja lipunvihkiäistilaisuus Libaussa (Liepājassa), Latviassa.
– 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukko saapui jäänmurtaja Sammon johtamassa saattueessa Vaasaan, Vaskiluodon satamaan.
