Isänmaa vai Ulkomaa?
Kirjoittaja pohtii kolumnissa omaa ulkosuomalaista taustaansa ja ulkosuomalaisena armeijan käymistä nykyään ja tulevaisuudessa.
“Niin, minähän en käynyt kutsunnoissa” - Siinä on lause jota usein käytän kun kutsunnat tulevat puheeksi. Vaikka olinkin jo valmistelemassa keväällä 2022 paluuta yhdeksän vuoden jälkeen Suomeen Luxemburgin suurherttuakunnasta, hoidin silti inttiasiat postin ja papereiden kautta. Sama jatkui Helsingissäkin. Kutsuntojen sijaan kirjoitin vain lomakkeeseen olevani ihan hyvässä kunnossa ja tahtovani laivastoon, jonka jälkeen lähetin sen kirjeessä kohti Uudenmaan aluetoimistoa. Toisin kuin monella muulla tuntemallani luxemburginsuomalaisella (joita yllättäen on ainakin muutama sata), motivaationi palvella oli suuri. Koska koin itseni ylivoimaisesti suomalaiseksi, enkä pidä itseäni lainkaan luxemburgilaisena - vaikka perheeni siellä yhä asuukin - asepalvelukseen meno oli minulle läpihuutojuttu.
Huolimatta siitä, että olen jo vuoden asunut taas Suomessa, on minun silti erikoista totutella ympäristöön, jossa puhutaan vain Suomea. Helsingin Eurooppalaisessa koulussa kun pääasiassa kommunikointi hoitui englanniksi ja itsekin pääasiassa ajattelen englanniksi. Tunsin myös oloni jokseenkin juurettomaksi, kun muut kertoivat vain tulevansa Lahdesta tai Paimiosta, ja itse tuntui siltä, että piti selittää tulevani “Helsingistä, mutta olen kasvanut Luxemburgissa ja olen alunperin kotoisin Kirkkonummelta”. Silti olin yhtä lailla mukana alokkaana, enkä tuntenut ulkopuolisuutta, vaikka taustastani tulikin usein kysymyksiä. En edes ollut ainut varusmies Pansiossa, joka oli käynyt samaa koulua Luxemburgissa kuin minä, joskin hän oli valmistunut minua jo muutamaa vuotta aiemmin.
Ulkosuomalaistaustaisena olen silti etuoikeutetussa asemassa. Monet ulkosuomalaisista eivät puhu suomea kuin muutaman sanan, tai ei välttämättä ollenkaan, ja itse selkeästi tarpeeksi hyvin päästäkseni toimittajan tehtäviin. On vaikea ajatella sitä, miten haastavalta intti voi tuntua, kun ei ymmärrä kunnolla kaikkia ohjeita ja joudut vain seuraamaan keskustelua vieressä, kun joukkueesi muut alokkaat puhuvat äänekkäästi ties mistä. Onneksi suurin osa varusmiehistä ja kantahenkilökunnasta nykyään osaa englantia, ja ovathan ulkosuomalaiset sotilaat usein hyvin motivoituneita, tulemmehan tänne asti palvelukseen, vaikka vapautuksen saaminen onkin meille suhteellisen helppoa.
Ymmärrän kyllä, että ulkomailla asuville kaksoiskansalaisille, jotka eivät välttämättä ole ikinä asuneet Suomessa, armeija voi olla iso kynnys, erityisesti kun on mahdollista saada vapautus. Lomille meno voi myös olla vaikeampaa, jopa turhauttavaa, jos ei tunne Suomessa ketään armeijan ulkopuolella. Kun ei ole paikkaa jonne mennä ja kotiin pääsee paljon harvemmin kuin muut, ja jos ei ole mitään motivaatiota maanpuolustukseen ulkomaalta tuntuvalle maalle, voi puolenkin vuoden intissä istuminen tuntua ajanhukalta. Silti, armeija ei sitä ole. Täällä, jos jossakin, pääsee takaisin kiinni suomalaiseen kulttuuriin, oppii paljon siviilissäkin hyödyttävää tietoa sekä vastuullisuutta.
Mielestäni Puolustusvoimien ja varusmiespalveluksen hyvä maine korostuu ulkosuomalaisilla juuri eniten. Sotilaat ovat raahanneet itsensä jopa toiselta puolelta maailmaa ehkä kaukaiseltakin tuntuvan isänmaan palvelukseen, koska se on velvollisuutemme. Vaikka emme puhuisi suomea tai ruotsia, kyllä jokainen ulkosuomalainen ymmärtää tarpeeksi tietääkseen, että Suomi on maa, jota kannattaa olla valmiina puolustamaan tarpeen mukaan. Sisu kun ei anna periksi edes kielimuurin edessä.
