Työ vei rovasti Ari Suutarlan sotasokeiden pariin

Kohtaamisissa sotasokeiden kanssa nykyään eläkkeellä olevaa ja Helsingin Malminkartanossa asuvaa Ari Suutarlaa auttoi hänen oma näkövammataustansa. Suutarla syntyi näkevänä, mutta sokeutui tapaturmaisesti kymmenvuotiaana.

Näkövamma ei estänyt nuorukaista opiskelemasta papiksi. Hän oli ensimmäinen sokea, joka ylipäätään oli suorittanut akateemisen loppututkinnon – saati valmistunut papiksi.

Arkkipiispa Martti Simojoen vuonna 1964 toimittaman pappisvihkimyksen jälkeen vasta valmistunut teologian maisteri suuntasi Turkuun, Turun tuomiorovastin henkilökohtaiseksi apulaiseksi. Matka jatkui Tampereen Harjun seurakuntaan Pispalan alueelle, jossa Suutarla toimi seurakuntapappina.

– Kirkkohallitus oli perustanut jo 1950-luvun alussa sokeiden huoltajan viran. Kun virkaan valittu henkilö siirtyi muihin tehtäviin, minulta kysyttiin, olenko kiinnostunut viran hoitamisesta. Aikani pähkäiltyäni päätin ottaa työn vastaan. Muutin Helsinkiin ja olin peräti 16 vuotta sokeiden valtakunnallisena pappina, tähän joukkoon kuuluivat myös sotasokeat. Vielä 1960–70-luvuilla heidän näkyvyytensä oli merkittävä, rovasti Suutarla toteaa.

Sotasokeita yhdisti Suutarlan mukaan sekä kokemus sodasta että näkövammasta. Usein oli myös muita sodassa saatuja loukkaantumisia, kranaatti tai muu ammus oli saattanut viedä käden tai jalan ja heillä saattoi olla koteloituneena sirpaleita pitkin kehoa, joita he kantoivat mukanaan loppuikänsä. Suutarlan mukaan puhtaasti sotasokeaksi nimitettyjä oli heidän joukossaan suhteellisen vähän.

– He pyysivät minua kursseillensa ja virkistysleireillensä esitelmöimään ja pitämään jumalanpalveluksia. Työskentelyni sotasokeitten parissa oli aktiivisempaa ja tiiviimpää kuin jonkun muun näkövammaisryhmän kanssa.

Työssään Suutarla tapasi sotasokeita ympäri Suomea muun muassa kirkoissa, seurakuntasaleissa ja -keskuksissa. Työtä helpotti, että sotasokeista oli olemassa hyvät kortistot, joissa oli heidän yhteystietonsa.

– Kävin myös Heinolassa maalaiskunnassa sijaitsevassa Nynäsin kartanossa, jonka Sotasokeat ry omisti, joko kutsuttuna tai itse tarjoutuneena.
Suutarla tapasi työssään myös niin sanottuja nallipoikia. He olivat yleensä kotoisin sotatoimialueilta ja rajan pinnalta. Poikasina leikkien tiimellyksessä he olivat löytäneet sodanaikaisia ammuksia. Ammuksen räjähtäessä käsissä oli tullut pahaa jälkeä ja osa pojista oli sokeutunut.

Nämä ”nallipojat” eivät kuitenkaan muodostaneet suurta joukkoa sotasokeiden joukossa. Suutarlan tietojen mukaan 1950-luvun taitteessa heitä oli jäljellä kymmenestä kahteenkymmeneen. Itse varsinaisessa sodassa vammautuneet vähättelivät ”nallipoikia”.

– Joukossa oli vielä vuoden 1918 vapaussodassa näkönsä menettäneitä. Tämäkin loi tietynlaisia rajalinjoja, mutta sokeus häivytti punaisuuksia ja valkoisuuksia. Vamman kannalta ei ollut merkitystä, kumman puolella olit ollut. Suurimman näkövammaisryhmän muodostivat jatkosodassa haavoittuneet.

Myös Lapin sodassa saksalaisia pois häätämässä olleita sotilaita haavoittui. Yksi heistä oli Lahdessa asunut ja elämäntyönsä hierojana Ruuskan kuntoutuslaitoksessa tehnyt Väinö Ruuska, joka menetti näkönsä ”vihollisen kuularuiskussa”, kuten hän usein ystävilleen totesi. Hän kertoi myös, että aina nukkumaan mennessä ottavansa ”silmät pois päästään ja hampaat suustaan”. Hurtti huumori sotasokeiden parissa oli yksi selviytymiskeino käsitellä vammautumista.

Väinö Ruuskasta Suutarlalle muistuu junamatka sotasokean Keijon kanssa makuuvaunussa Pieksämäeltä. Vaunussa oli kolmen nukuttava kerrossänky. Suutarla nukkui alimmassa ja hänen opaskoiransa loikoi sängyn alla. Keijo puolestaan nukkui keskimmäisessä.

– Väliasemalta vaunuun tuli kolmas henkilö, joka kipusi ylimpään sänkyyn. Mies ei tiennyt, että me olimme sokeita, se ei käynyt mistään ilmi, lisäksi oli yö ja pimeää, Suutarla toteaa.

Aamuhämärissä Keijo heräsi ja päätti nousta pesulle. Hän nosti peilikaapista vadin, valutti siihen vettä ja pesi kasvonsa. Hänellä oli Väinön tavoin molemmissa silmissä proteesit, jotka irrotti ja ryhtyi pesemään niitä.

 – Yläkerran kaveri heräsi kolinaan ja ihmetteli, että mikä mies se sellainen on, joka touhuaa pimeässä.  Hän sytytti valot ja näki Keijon lasisilmät siellä lavuaarin pohjalla. Hän sai siitä jonkinlaisen sätkyn ja paineli sen siliän tien hytistä ulos, eikä häntä sen koommin näkynyt, Suutarla nauraa.

Suutarla sai huomata työssään, että sotasokeiden ja siviilissä tavalla tai toisella sokeutuneiden välillä esiintyi jonkin verran skismaa. Se johtui siitä, että sotilasvammalain perusteella sotasokeat, joihin myös nallipojat luettiin, nauttivat maksimieläkettä, jota korottivat vielä puolisolisä ja lapset.

– Tämänkin päivän mittapuun mukaan eläke oli varsin hyvä ja se aiheutti kateutta ja polemiikkia muulla tavoin sokeutuneiden joukossa – kuin vain olettaa saattaa. Hyvä toimeentulo takasi sotasokeille mahdollisuuden matkustella ja osallistua laaja-alaisesti erilaisiin tapahtumiin ja kursseille. Näin he tapasivat usein ja tämä lujitti heidän keskinäistä yhteyttään, Suutarila toteaa.

Nyt sotasokeita ei enää ole, viimeinen heistä kuoli parisen vuotta sitten. Monien vammojensa vuoksi he kuolivat suhteellisen varhain. Nallipoikia sen sijaan on vielä pari elossa.
– He ovat pitkälti reilut 80-vuotiaita, eivät siis enää mitään ”poikia”. Viimeinen rintamalla sokeutunut Artturi Laitinen Hyvinkäältä nukkui parisen vuotta sitten pois, rovasti Ari Suutarla toteaa.