Tuhat sanaa, nolla kuvaa
Kirjoittaja pohtii, miksi ystävyys palveluksessa ei välttämättä siirry reserviin.
– Tupa ei läpi. Kaappien jalkojen juuressa pölyä.
Alokaskauden ensimmäiset siivouspalvelustarkastukset olivat ilkeä tervetulotoivotus varusmiespalvelukseen. Siivosimme pientä tupaa ainakin puoli tuntia päivässä eikä se yleensä kelvannut.
Positiivinen puoli oli se, että nämä tapahtumat auttoivat luomaan tuvan yhteishenkeä. Yhdessä kärsittiin, yhdessä valitettiin ja toisiamme auttamalla pääsimme eteenpäin.
Alokaskaudella tupamme yhteishenki rakentui pienistä asioista. Olimme kaikki samassa veneessä, autoimme toisiamme ja varmistimme että kaikki pysyvät mukana.
Tarkistimme, että kaverin asustus on kunnossa, kaapeista ei pilkota mitään ja juoksimme ryhmänä takaisin tupaan, kun joku viereisen tuvan sankareista toiminnallaan varmisti, että kaikki saisivat päivän porrastreenin suoritettua.
Tuvallamme oli hyvä yhteishenki ja jokaisesta tyypistä jäi joitain positiivisia muistoja. Kuten oli luvattu, jaettu tuska nitoi meidät yhteen – paitsi että jokin unohtui.
Koulutushaaravalinnoista, kylmyydestä ja ylimääräisen ravaamisen turhuudesta jutellessa unohdin tutustua tupakavereihini. Nimet kyllä muistan, ehkä opiskelupaikan tai työn, mutta keskustelu jäi pinnalliseksi.
En alokaskaudellani edes yrittänyt tutustua tupalaisiini syvemmin. Elin vain menossa mukana. Nyt olen jo ehtinyt siirtyä eteenpäin, Vekaranjärven metsämaisemasta pääkaupunkiin.
Alokaskauden päätyttyä tuvat menevät kaikilla sekaisin. Omassa tapauksessani varuskunnan vaihto merkitsi täydellistä alusta aloittamista. Näin nolla tuttua naamaa, enkä taaskaan tiennyt, mitä reittiä pääsisin syömään.
Opin alokaskaudella lisää itsestäni. Se kai kuuluu asiaan. Itselleni suurin havainto oli se, etten kykene sulautumaan uuteen ryhmään ilman tietoista yrittämistä.
Alokaskauden jälkeen uusiin tupakavereihin tutustuessani muutin omia tapojani – vähän vähemmän samoja kliseisiä vitsejä, vähän vähemmän valittamista. Yritin antaa mahdollisuuden aidolle yhtenäisyyden tunteelle.
Olen jo nyt onnistunut paremmin kuin tammikuussa. Tavallaan se oli helpompaa, kun aivan kaikki ei ollutkaan uutta. Ratkaisevan eron kuitenkin teki oma tahtotilani.
Aito kytkös toiseen ihmiseen ei synny vain pienillä kokemuksilla. Ei pelkillä sanoillakaan. Se vaatii sen, että on valmis avautumaan. Ehkä jopa osoittamaan pientä haavoittuvaisuutta. Helppoa se ei ole, eikä kaikkien kanssa tarvitse vannoa verivalaa. Uskon kuitenkin, että aito ystävä on pienen riskin arvoinen.
Kuulin alokaskaudella tuhansia sanoja. Mukaan ei kuitenkaan tullut yhtäkään kuvaa. Parin kuukauden päästä haluan voida todeta, että tuota virhettä en toistanut.
