Tuhansien ristien ja ruusujen maa

Kautta aikojen hyvän hallitsijan ja myöhemmin valtion piirteenä on pidetty anteliaisuutta. Aikoinaan pohjanmiehet jakoivat uskollisille sotureilleen rannerenkaita. Siirryttäessä ajassa eteenpäin rannerenkaat ovat muuttuneet ritarikuntien jakamiksi kunniamerkeiksi, joilla palkitaan Suomessa isänmaan palveluksessa ansioituneita kansalaisia. Itsenäisyyspäivänä ritarikunnat jakoivat lähes 4 000 kunniamerkkiä.

Kunniamerkkien tarinan alku Suomen maaperällä ei säästynyt dramatiikalta. Helmikuussa 1918 Akseli Gallen-Kallela pyrki valkoiseen armeijaan. Haapamäen asemalla hän luonnosteli tupakka-askin pohjaan Suomen Ruusun kunniakunta -nimisen kunniamerkin ja ehdotti saatekirjeessä kunniamerkin perustamista.

– Saatekirjettä Gallen-Kallela ei kaikesta huolimatta lähettänyt ja tupakka-aski jäi Haapamäen asemapäällikön haltuun. Hänen kuoltuaan Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta lunasti rasian kokoelmaansa, filosofian tohtori Antti Matikkala huomauttaa. Hän kirjoitti kirjan Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat.

Mannerheim tuli samaan johtopäätökseen kuin Gallen-Kallela – nuori tasavalta tarvitsi tavan palkita ansioituneita kansalaisiaan samoilla tavoin kuin muut suvereenit valtiot. Mannerheim tunsi Venäjän palkitsemisjärjestelmät sekä eurooppalaiset ritarikunnat hyvin ja päätti perustaa vastaavan laitoksen myös Suomeen.

– Mannerheim teki aloitteen ritarikunnan perustamisesta ja kutsui Gallen-Kallelan suunnittelemaan kunniamerkit silloiseen päämajaansa. Ensimmäiset merkit vuonna 1918 olivat Vapaudenristejä ja -mitaleja, Matikkala jatkaa.

Sisällissodan päätyttyä Mannerheim koki sodan ajan tarkoituksiin perustetun Vapaudenristin täyttäneen tehtävänsä ja lopetti kunniamerkin jaon. Ei kulunut vuottakaan, kun Mannerheim kutsuttiin valtiovierailulle Ruotsiin. Protokollan mukaisesti vierailun aikana vaihdettaisiin kunniamerkkejä.

– Uuden kunniamerkin valmistamiseen oli aikaa kaksi viikkoa. Merkin suunnitellut Gallen-Kallela nosti perinteisen leijonan sijaan Suomen vaakunassa olevan ruusun kunniamerkin keskelle. Ritarikunta sai nimekseen Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta, Matikkala toteaa.

Suomen kolmas ja nuorin ritarikunta, Suomen Leijonan ritarikunta, perustettiin jatkosodan oloissa. Uusi ritarikunta loi uusia vaihtoehtoja kansalaisten palkitsemiseen sekä vastasi Suomen Valkoisen Ruusun suurristin kärsimään inflaatioon.

– Tämä ritarikunta mahdollisti kunniamerkkien helpomman ja tarkemman sovittamisen, Matikkala tiivistää.

Kunniamerkkidiplomatia perustuu vastavuoroisuuteen, ja sen merkitys on korostunut etenkin sotien aikana. Jatkosodan aikana erityisesti akselivallat saivat osansa diplomaattisesta kunniamerkkivaihdosta. Matikkalan mukaan kunniamerkkinäkökulma avaa uusia näköaloja myös sotavuosien laajempiin poliittisiin ja sotilaallisiin kysymyksiin. Kunniamerkeillä kiitettiin muun muassa Suomen saamasta materiaali- ja vilja-avusta.

– Sotavuosien "kunniamerkkirintama" oli laaja paitsi maantieteellisesti myös sikäli, että todellisten ansioiden lisäksi kunniamerkkejä annettiin myös varmuuden vuoksi sellaisille vaikutusvaltaisina pidetyille henkilöille, joista arveltiin olevan tulevaisuudessa hyötyä Suomelle. Suomi varoi puuttumasta Leningradin kohtaloon, mutta se, että Saksan ilmavoimat tuhosi saartorenkaan sisällä olevia vihollisvoimia, oli tietysti korkein Vapaudenristein palkittava ansio, kertoo Matikkala.

Jälkeenpäin voidaan pohtia sodanaikaisten valintojen järkevyyttä, mutta tulkitessa historiaa tulee ymmärtää aikakauden realiteetit, painottaa Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnan päätoiminen sihteeri kontra-amiraali evp. Antero Karumaa.

– Jos kysytään, oliko Suomen hyödyllistä saada jatkosodan ratkaisutaisteluissa tuekseen saksalaiset Stuka-hävittäjät, vastaus on kyllä. Samoin, jos kysytään, oliko vuoden 1943 nälänhädän aikaan tärkeää saada kaksi viljalaivaa Suomeen – silloinkin vastaus on kyllä.

Rakenteeltaan kunniamerkkihierarkia muistuttaa kansainväliseen tapaan viisikerroksista pyramidia – korkea-arvoisimmat suurristit muodostavat pyramidin huipun, kun taas valtaosa kunniamerkkien jaosta painottuu pyramidin pohjalle ansioristeihin ja -mitaleihin. Kunniamerkkiluokasta ei voi käydä kauppaa, vaan saatava kunniamerkki perustuu aina saajansa ansioihin, sotilasarvoon sekä tehtäviin siviilissä.

– Ylimpänä kunniamerkkinä on suurristi, jota voidaan korostaa ketjulla. Alaspäin siirryttäessä tulevat komentajat ja ritarit. Kun eri ritarikuntien vastaavat kunniamerkit laitetaan limittäin, vanhemman ritarikunnan kunniamerkki menee nuoremman edelle. Kun hierarkiaan lisätään Vapaudenristi, meillä on hyvin joustava tapa arvioida henkilön palkitsemisen tasoa, Karumaa kertoo.

Suomen ritarikunnat ovat alusta lähtien pyrkineet mahdollisimman monipuoliseen ja yhteiskunnan eri ryhmät huomioon ottavaan palkitsemiseen. Tarkoituksena on ollut, että jokaisella isänmaan palveluksessa ansioituneella kansalaisella olisi mahdollisuus saada kunniamerkki rintaansa. Matikkalan mukaan palkittujen yhteiskunnallinen skaala kattoi jo ritarikuntien alkuaikoina kansalaisia kenraaleista kivityömiehiin, ja oli kunniamerkkiluokittain tarkasteltuna pyramidimainen, vaikka annettujen kunniamerkkien määrät olivat verrattain pieniä.

– Vuosina 1918–1919 Vapaudenristejä ja -mitaleja annettiin yhteensä yli 28 000 kappaletta ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkkejä vuosina 1919–1939 lähes 10 000 kappaletta. Nykyään palkitsemisen yhteiskunnallinen kattavuus on laaja myös määrällisesti. Koska kunniamerkkejä annetaan pääasiassa esitysten perusteella, alkuperäisten ehdotusten tekijät ovat avainasemassa, Matikkala huomauttaa.

Myös Karumaa korostaa esimiesten, läheisten ja organisaatioiden velvollisuutta löytää tällaiset "maan hiljaiset puurtajat".

– Kunniamerkkiä ei voi ehdottaa itselleen, mikä asettaa haasteita esimiehille ja yrityksille. On ensiarvoisen tärkeää löytää ne henkilöt, jotka tekevät paljon työtä, mutta näkyvät vähän. Kaikilla on mahdollisuus kunniamerkkiin, mutta se vaatii jalkatyötä kunniamerkin ehdottajalta.

Suomen kunniamerkkilaitos muistuttaa Karumaan mielestä monella tapaa asevelvollisuutta – se on kestänyt yli rauhan ja sodan. Toisin tapahtui Ruotsissa, jossa kolme vuosisataa käsittävä perinne kunniamerkkien jakamisesta kansalaisille kohtasi äkkinäisen lopun 70-luvulla Olof Palmen pääministerikaudella.

– Ritarikunnat säilyivät, mutta kunniamerkkien saajia ovat enää kuninkaalliset ja ulkomaalaiset. Mennyttä on yritetty palauttaa useaan otteeseen, mutta mikä on kerran lakkautettu, palautuu enää harvoin entiselleen, toteaa Karumaa.

Presidentti Mauno Koiviston kaudella järjestettiin ensimmäinen Kansallinen veteraanipäivän pääjuhla. Siihen liittyen myös käynnistettiin sotiemme veteraanien palkitseminen. Tavoitteena oli palkita veteraanimiehet ja -naiset, jotka eivät syystä tai toisesta vielä olleet saaneet kunniamerkkiä. Työtä jatketaan edelleen.

– Neljän vuoden aikana palkitsemme sellaisia veteraaneja, joilla on tyhjä rinta, mutta lämmin sydän, Karumaa muotoilee.

Osana itsenäisyyden juhlavuoden teemaa ritarikunnat ovat kuluvana vuonna pyrkineet löytämään ja palkitsemaan kaikki ulkosuomalaiset veteraanit. Karumaa pitää tärkeänä, että juhlavuonna kunniamerkit löytävät tiensä oikeutetuille saajilleen, sillä 60-luvun massamuuton aikana Suomesta ei juuri lähetetty terveisiä ulkomaille.

– Veteraaneja löytyi aikamoinen määrä – paketit lähtivät yli sadalle henkilölle, joista kaukaisimmat Uuteen-Seelantiin ja Etelä-Afrikkaan asti. Suomen edustustot kohdemaissa ovat pitäneet juhlatilaisuuksia näille veteraaneille. On ilahduttavaa, että näinkin monen vuosikymmenen jälkeen kunniamerkki löytää kantajansa, Karumaa kertoo.

Yksi itsenäisyyspäivän Vapaudenristin neljästätoista saajasta oli Yleisradiossa 40 vuoden uran tehnyt toimittaja Arvi Lind, joka ansaitsi 3. luokan Vapaudenristin. Yleisradion uutistoimituksista tuttu Lind on toiminut pitkään vapaaehtoisen maanpuolustustyön parissa – Lindin omin sanoin hän on ollut sotaväessä toisella jalalla koko ikänsä. Taustalla Lindillä on yli 20 Pääesikunnan tiedotusosastolla suoritettua kertausharjoitusta, Helsingissä suoritettu valtakunnallinen maanpuolustuskurssi sekä vapaaehtoista maanpuolustustyötä muun muassa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen ja Rakuunakillan jäsenenä. Lind on toiminut juontajana maanpuolustustapahtumissa, puolustusvoimien soittokuntien konserteissa sekä sotainvalidien tilaisuuksissa.

– Peruskoulutukseltani olen sissi, mutta aloittaessani yliopisto-opiskelijana työt Yleisradiossa minut kutsuttiin työni johdosta Pääesikunnan tiedotusosaston reserviin, mistä runsaat kertausharjoitusvuorokaudet ovat perua, kertoo Lind.

Vapaaehtoiseen maanpuolustustoimintaan Lindin veti mukanaan velvollisuudentunto maanpuolustusta kohtaan sekä positiiviset kokemukset palvelusajalta.

– Maanpuolustus on suomalaisen velvollisuus – kuten sotilaspassissa muistaakseni lukee: "maanpuolustus peruskalliomme". Varusmiesaikani Lappeenrannassa Uudenmaan Rakuunapataljoonassa oli hyvin antoisaa aikaa, jonka johdosta puolustusvoimat jäi mieleeni miellyttävänä yhteisönä, Lind arvioi.

Lind pitää kunniamerkkien jakamista kauniina tapana huomioida isänmaan palveluksessa ansioituneita kansalaisia. Hän arvostaa tapaa suuresti, muttei missään nimessä ole ylpeä, vaan kantaa kunniamerkkiä perinteiseen suomalaiseen tapaan nöyrin mielin.

– Enemmänkin palkittavia olisi, mutta palkitseminen osuu aina joidenkin kohdalle. Tietenkin kunniamerkin saaminen nostaa kiitollisuuden mieleen, vaikkei minulla juuri ole mahdollisuutta kunniamerkkiä kantaakaan. Tällaiselle tavalliselle rivitoimittajalle onkin suuri kunnia tulla kutsutuksi Linnan juhliin neljä kertaa neljän eri presidentin toimesta, Lind naurahtaa.

Suomalaiset kunniamerkit ovat Lindin mielestä tyylikkäitä ja kauniita, ja niiden ulkomuoto sopii hyvin yhteen suomalaisen identiteetin kanssa.

– Ulkomaisissa kunniamerkeissä on paljon koristeellisuutta, joka ei sovi suomalaiseen jäyhyyteen. Suomalaisten kunniamerkkien kauneus piileekin niiden pelkistetyssä ulkomuodossa, joka tekee niistä tyylikkäitä.

 

Näköislehdet