Toiveajattelu oli käydä kalliiksi
Tieto salaisesta etupiirijaosta Saksan ja Neuvostoliiton välillä tavoitti Suomen. Hallitus suhtautui tulevaisuuteen valoisasti vielä marraskuussa 1939.
Raskaat, sotaa ennustavat pilvet riippuivat Suomen yllä jo hyvän aikaa ennen talvisodan syttymistä. Maan poliittinen johto uskoi tästä huolimatta loppuun saakka löytävänsä diplomaattisen ratkaisun itänaapurin kanssa. Tältä tilanne vaikuttaa jälkikäteen tarkasteltuna, mutta millainen ilmapiiri todella vallitsi Suomessa sodan kynnyksellä?
Asiaa harrastuksenaan tutkinut ministeri Paavo Rantanen kertoo Aimo Cajanderin hallituksen tiedostaneen uhan, mutta vaipuneen silti toiveajatteluun. Esimerkkinä loppumattomasta optimismista Rantanen kertoo päätöksestä, jonka hallitus teki vain kymmenen päivää ennen talvisodan alkua. Taloudellisista syistä päätettiin valmistella rajoilla valmiudessa olevien joukkojen huomattavan osan kotiuttamista.
– Luojan kiitos venäläiset olivat nopeampia ja hyökkäsivät ennen kuin Suomi ehti purkaa puolustustaan. Jälkeenpäin ajateltuna on uskomatonta, että hallitus saattoi olla näin hyväuskoinen, Rantanen kertoo.
Pelkästään lehtiä lukemalla pystyi toteamaan jännitteiden kasvavan Euroopassa vuonna 1939. Adolf Hitler toteutti suunnitelmaansa vääjäämättä ja länsivallat ajautuivat kerta toisensa jälkeen reagoivaan rooliin. Euroopassa solmittiin erilaisia sopimuksia ristiin rastiin pienten maiden, Suomi mukaan lukien, jäädessä sivuun päätöksenteosta.
Padotakseen Hitlerin aikeita Ranska ja Iso-Britannia pyrkivät yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Venäläiset halusivat sopimukseen kohdan, joka mahdollistaisi puna-armeijan ennaltaehkäisevän tuomisen maihin, joita Saksa voisi käyttää kauttakulkureittinä Neuvostoliittoon. Ranska oli myöntyväinen ja Iso-Britanniakin oli hyvää vauhtia luisumassa samaan suuntaan.
Molotov-Ribbentrop-sopimusta tervehdittiin huojentuneina
Suomessa seurattiin huolestuneena neuvotteluja sopimuksesta, joka mahdollistaisi Neuvostoliiton joukkojen tuomisen maahamme suomalaisilta kysymättä. Helpotus olikin suuri, kun neuvottelut länsivaltojen kanssa loppuivat tuloksettomina Saksan ehtiessä ensin.
Tieto elokuun 1939 lopulla solmitusta Saksan ja Neuvostoliiton välisestä Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta otettiin Cajanderin hallituksessa vastaan yllättyneenä mutta tyytyväisenä. Sodan mahdollisuuden nähtiin väistyneen Itämeren piiristä alueen kahden vahvimman valtion sovittua hyökkäämättömyydestä.
Puolustusneuvoston puheenjohtajana toiminut Mannerheim suhtautui asiaan synkemmin. Hän oli jo kesäkuussa arvioinut, että jos Saksa ja Neuvostoliitto löytävät toisensa, käy Suomen asema tukalaksi. Useimmat poliitikot ohittivat Mannerheimin varoitukset olan kohautuksella.
Liikekannallepano oli käsketty jo lokakuun alussa ja itärajan asukkaat oli osittain evakuoitu. Ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui kuitenkin kansan taistelutahto.
Tietoa sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta, jolla maamme liitettiin Neuvostoliiton etupiiriin tihkui Suomeen useista lähteistä. Suomen Saksan ja Ison-Britannian lähettiläät saivat tiedon asiasta, samoin kuin Viron tiedustelu, joka välitti tiedon suomalaisille. Kaikesta huolimatta hallituksen linja oli syyskuun lopulle asti se, ettei Suomella ole hätää.
Herätys todellisuuteen koitti syyskuun lopulla Neuvostoliiton pakotettua Viron solmimaan ankaran yhteistyösopimuksen. Suomikin sai 5. lokakuuta kutsun neuvotteluihin yhteistyöstä ja rajantarkistuksista Neuvostoliiton kanssa.
Ruotsissa lähettiläänä toiminut J.K. Paasikivi hälytettiin Tukholmasta johtamaan Suomen neuvottelukuntaa. Suurena yllätyksenä tuli, että venäläisten aluevaatimus Karjalan kannaksella oli varsin laaja. Lisäksi vaadittiin Suomenlahdelta saaria ja tukikohtaa Hankoniemeltä. Neuvotteluja käytiin syksyn mittaan kolmesti, yhä synkkenevässä ilmapiirissä.
Rantanen pitää ihmeellisenä optimismia, joka Helsingissä virisi viimeisen, tuloksettoman neuvottelukierroksen jälkeen.
– Ajateltiin, että kun Suomi on pysynyt lujana, ei tässä ole mitään hätää. Jotkut ajattelivat, että neuvotteluja jatkettaisiin vielä. Mannerheim ja Paasikivi olivat kuitenkin varmoja, että kyllä tästä sota vielä tulee, Rantanen kertoo.
Vanhat jakolinjat haudattiin
Rantanen kertoo silloisen sisäministeri Urho Kekkosen soittaneen 30. marraskuuta Cajanderille ja kertoneen venäläisten tulleen rajan yli. Kekkonen oli myös kehottanut Cajanderia kutsumaan hallituksen kiireesti koolle, johon Cajander oli äimistyneenä vastannut ”ennen virka-aikaako?”
Vaikka silloisesta hallituksesta syntyykin mielikuva hidasliikkeisenä ja hyväuskoisena, ei Suomi lähtenyt talvisotaan valmistautumattomana. Liikekannallepano oli käsketty jo lokakuun alussa ja itärajan asukkaat oli osittain evakuoitu. Ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui kuitenkin kansan taistelutahto.
Kansakuntaa oli yhdistänyt vallassa olleen punamultahallituksen politiikka, joka rikkoi vanhaa oikeiston ja vasemmiston välistä kaunaa. Huolimatta yleisestä harhaluulosta ei ajan henki ollut kovan oikeistolainen ja fasismin kanssa flirttaillut IKL-puoluekin oli ajautunut marginaaliin. Sosiaalietuuksia kasvatettiin ja taloudellisesti meni hyvin.
– Väinö Linnan kirjassa [Täällä pohjantähden alla, III-osa] kuvaillaan juuri oikealla tavalla sitä, kuinka kansan olot kehittyivät myönteiseen suuntaan. Jokaisella oli puolustettavaa, Rantanen toteaa.
