Valjaiden varassa valloittamattomaan

Monotoninen podcast-ääni täyttää puolityhjän hallin. Taka-alalla parisenkymmentä valkoisin liivein varustettua taistelijaa sparraa keskenään nyrkkeilyvarusteet päällään. Heidän liiveissään komeilee numero yhden ja seitsemänkymmenen väliltä.

Nauhalta kuuluvan yksitoikkoisen selityksen katkaisevat taistelijoiden ajoittaiset älähdykset ja huohottaminen. Osa väistelee toistensa iskuja hymy herkässä ja valmistautuu antamaan samalla mitalla takaisin. Muutama silmin nähden irvistää, kun kohdentaa parhaansa mukaan voimansa aina kantapäistä keskivartaloon ja nyrkin heilahdukseen saakka samalla yrittäessään pitää kuuloelimensä valppaina.

Rastin vetäjä keskeyttää nauhoituksen.

– No niin, sitten ottakaa tästä paperia ja kynä ja vastatkaa kysymyksiin. Aikaa viisitoista.

Paperilappusella on lukuisia kysymyksiä taustalla soineeseen podcastiin liittyen. Noin kolmasosaan niistä osaa vastata, jos pysyi äänitteestä nyrkkeilyn lomassa yhtään kartalla. Kaikkiin kohtiin ei pitäisi kenenkään kyetä kirjoittamaan täysin oikeita asioita.

Tauolle päästessään osallistujat kiirehtivät hörppäämään vettä ja istahtavat hetkeksi alas naama punaisena. Käynnissä on vasta testien toinen päivä. Rankimpia osuuksia ei ole nähtykään, mutta hakijat ovat laittaneet itsensä likoon alkuhetkistä lähtien. Yksi heistä on Kirsi, joka sanailee puuskutuksensa läpi:

– On tuntunut rankalta jo nyt. Tänne valitaan todella kova joukko.

Kertausharjoituksista kriisinhallintaan

Maavoimat ja Rajavartiolaitos kouluttavat vuosittain toistasataa laskuvarjo- ja erikoisrajajääkäriä korkean iskukyvyn erikoisjoukkoihin. Näiden koulutusten kautta erikoisjoukkoreserviin ei ole kuitenkaan päätynyt vuosien saatossa kuin yksittäisiä naisia. 

– Naisten erikoisjoukkoreservillä tavoitellaan lisää suorituskykyä erikoisjoukkojen työkalupakkiin. On tunnistettu, että naisilla on motivaatiota ja kyvykkyyttä, jota selvästi voisimme hyödyntää operaatioissamme, valottaa Utin jääkärirykmentin esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Jussi Kosonen. 

Utin jääkärirykmentti julkaisi tammikuussa rekrytointitiedotteen, jossa varusmiespalveluksensa jo suorittaneita naisia kehotettiin hakemaan mukaan. Hakemuksia tuli noin 300. Kososen mukaan suuri lukumäärä kielii siitä, että Suomen huikeasta yli 10 000 reserviläisnaisesta monelta löytyy yhä vahvaa kiinnostusta maanpuolustusta ja mitä ilmeisimmin erikoisjoukkojakin kohtaan.

– Olimme hakemusten määrästä positiivisesti yllättyneitä. On hienoa, että olemme löytäneet tällaisen väylän, jolla kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Hakemusten lähettämisen jälkeen ensimmäinen konkreettinen vaihe koulutuksessa on koulutus- ja valintatilaisuus, jossa selvitetään, millaisia ominaisuuksia hakijoilla on ja mihin he ovat valmiita sitoutumaan. Tämän jälkeen valitut naiset sijoitetaan aktiiviseen kertausharjoitusrytmiin.

– Koulutamme henkilöitä erilaisiin kenttätehtäviin. Tämä tarkoittaa partiotason toimintaa kotimaan tehtävissä kansallisen puolustuksen parissa ja tarvittaessa myös kansainvälisissä tehtävissä, kuten kriisinhallinnassa, Kosonen avaa.

Räntää ja konepistooleja

Käytännön syistä vain 70 kolmestasadasta naisesta hyväksyttiin mukaan koulutuksen ensimmäiseen varsinaiseen vaiheeseen. Useita hyviäkin hakijoita jäi rannalle. Jatkoon päässeet kutsuttiin neljäksi vuorokaudeksi koettelemaan valmiuksiaan Utin varuskunta-alueelle Kouvolaan.

Ulos hallista kävellessä katse kiinnittyy pariin tusinaan sotureita, jotka ovat kokoontuneet puolikaareen kouluttajansa eteen. Heillä on käsissään konvertoidut konepistoolit, joiden käsittelyä he harjoittelevat. Monelle kyseessä vaikuttaa olevan aivan uusi ase, joten harjoittelu tullee tarpeeseen. Räntää sataa vaakatasossa, ja sää huononee joka askeleella. Silti kukaan ei hetkahda hetkeksikään. Hakijoiden kehonkieli viiman keskellä viestii, ettei tänne olla tultu leikkimään.

Opetusvaiheen päätyttyä rastin pitäjä viittoo kaaressa häntä lähimmän hakijan mukaansa konepistoolin ja patruunoiden kera. Puheensorina alkaa välittömästi, kun naiset kääntyvät toistensa puoleen ja pohtivat, mitä seuraavaksi on edessä.

– Emme tiedä ollenkaan, millaisia rasteja tänään myöhemmin on, puhumattakaan huomisesta ja ylihuomisesta. Sen takia valmistautuminenkin oli haastavaa, viimeiseksi jonoon päätynyt Oona harmittelee.

Valmistautumisaikaa kutsujen lähettämisestä itse tilaisuuteen oli vain puolisentoista kuukautta. Ensimmäisenä päivänä järjestetyn Cooperin testin raja oli 2 300 metriä, mutta valittujen oletetaan saavuttavan vähintään 2 500 metrin tuloksen myöhemmissä koulutusvaiheissa. Juoksun ja perinteisen lihaskunnon lisäksi valinta- ja koulutustilaisuutta varten ei juuri voinut harjoitella, vaan tärkeimmät testattavat asiat ovat valmius ja halukkuus uusien asioiden omaksumiseen. 

– Odotamme, että fyysiset, psyykkiset ja terveydelliset ominaisuudet ovat tasapainossa ja riittävällä tasolla, mutta oma motivaatio tekemiseen on arviointikriteereissä ylitse muiden, everstiluutnantti Kosonen alleviivaa.

Motivaatiosta sisäänpääsy ei ainakaan näillä naisilla jää kiinni. He hölkkäävät yksi kerrallaan taisteluvarustuksessa kouluttajan luo ampumaan harjoituslaukauksen juuri äsken sisäänajamillaan konepistooleilla. Valkoliiviläiset lataavat aseen ja keskittävät pärstänsä kohti taulua niin intensiivisesti, että pelkällä katseella luulisi tappavan jo ainakin hirvikärpäsen. Pamaus läjähtää ilmoille, ja hylsy lentää kauniissa kaaressa takaoikealle.

– Hyvä! Ammu vielä kerran päähän, niin pääset jännittämään seuraavaa.

Erikoisjoukkoreserviin hakijoiden tähtäimessä ovat taulujen lisäksi unohtumattomat kokemukset, joista valinta- ja koulutustilaisuus on ensimmäinen.

20 vuotta asepalveluksesta

Nurkan takaa löytyy ulkokuntosalin edessä patsasteleva pitkänhuiskea hahmo, joka demonstroi tyynen rauhallisella, hyvin kuuluvalla radioäänellä rynnäkkökiväärin aseenkäsittelyn perusteita. 

Ampuma-asento lähtee liikkeelle kamppailuasennosta. Jalat hartianlevyiselle etäisyydelle toisistaan. Painopiste päkiöillä. Ihan kuin VHS-kasetille tallennettua opetusvideota seuraisi.

Herran katse harhautuu. Huomatessaan kuvaajan hän keskeyttää heti koulutuksen ja ottaa muutaman hölkkäaskeleen sivulle. Hän asettelee viininpunaisen baretin päähänsä samoin harkituin ja vakain ottein kuin joilla hän värähdyttää äänihuuliaan luennoidessaan. Kokardi napsahtaa oikealle kohdalle, ja hymy leviää kouluttajan huulille.

– Piti laittaa ensin vääpeli komeaksi, niin saadaan edustavia kuvia, hän naurahtaa ja palaa joukkojen eteen.

Mies on vääpeli Enrico Annus, Utin jääkärirykmentin erikoisjääkäripataljoonan esikuntamestari. Hän haluaa varmistua aamu- ja iltapäivän rasteilla, että valintakokelaiden aseenkäsittely on hyvällä tasolla ja ennen kaikkea turvallista.

– Olemme huomenna lähdössä suorittamaan kovapanosammuntoja, joita tahdon mennä johtamaan hyvillä mielin. Osalla tilaisuuteen valitusta reserviläisistä on varusmiespalveluksen suorittamisesta hyvin kauan aikaa, joten perusasioiden käsitteleminen ei suinkaan ole turhaa.

Tosiaan: hakijoista konkareimmat ovat kotiutuneet jo 20 vuotta sitten. Naisia on mitä moninaisimmista taustoista – osa on käynyt kertausharjoituksissa ahkerasti ja osallistunut jopa kriisinhallintaoperaatioihin, kun taas osa ei ole kurkkusalaatteja nähnytkään vuosiin.

Tilaisuuden järjestäjät luottavat siihen, että keskeinen osaaminen sotilaan perustaidoissa paljastuu nopeasti pienen ruosteen alta entistä ehompana. Hakijoiden siviiliammattitaitoa, kielitaitoa ja koulutusta pyritään hyödyntämään aktiivisesti itse kenttätehtävissä.

– Yksilön oma luonne vaikuttaa merkittävästi, sillä emme me tänne pelkkiä superihmisiä edes yritä hakea. Tehtäviä on laidasta laitaan, joten yksilötaitojen ohella hyvät vuorovaikutustaidot ovat keskiössä, Annus selventää.

Aseenkäsittelyrastin tauolla Saana kertoo M05-palvelusasuun sujahtamisen sujuneen yllättävänkin jouhevasti.

– Olen opiskellut viime vuodet turvallisuusalan asioita teoreettisemmalla tasolla, ja tätä kautta pääsen yhdistämään siihen taas konkreettisen tekemisen. Kyllähän tuo sipulisäkki toki painaa yhtä paljon kuin ennenkin, mikä palautti heti omat inttiajat elävästi mieleen.

Naisten ryhti suoristuu entisestään, kun he saavat kuulla pääsevänsä hetkeksi LVI-olosuhteisiin kuivattelemaan pipojaan ja suojaan piinaavalta räntäsateelta. Sen jälkeen, kun taivas kerran aamulla aukesi, ei se ole kokenut tarpeelliseksi sulkeutua.

Vääpeli Annus haluaa varmistua hakijoiden aseenkäsittelytaidoista, sillä monella on asepalveluksesta jo toistakymmentä vuotta aikaa.

Epätietoisuuden sietämätön keveys

Muutamaa tovia myöhemmin hallin ovista käyskentelee ulos tusinoittain valintakokelaita rinkka selässä. Maastokuvioitu suojahuppu valtavien täyteen pakattujen reppujen päällä saa joukon näyttämään takaapäin vihertäviltä möhkäleiltä, joille on kasvanut jalat. Mikä sadetanssi senkin lienee aikaansaanut.

Vääpeli Annus puhuttelee paririvissä seisovaa joukkoa kivikasvoisemmin kuin aiemmin. Hakijat jaetaan partioihin, joiden kesken he tulevat viettämään seuraavat x ajanhetkeä.

Ensimmäinen partio saa koordinaatit kohteeseensa. Heidän lähtiessä talsimaan metsää kohti muut jäävät vielä odottamaan vuoroaan hallin luokse. Kysymyksiä ohjelmasta, muonituksesta ja mahdollisesta yösijasta on paljon, vastauksia vain vähän.

– Älkää huoliko, kyllä teille kaikki selviää aikanaan, Annus toteaa.

Marssittuaan yli kaksi tuntia pimenevässä illassa keskellä Utin lakeita metsämaastoja ykköspartio saapuu perille. Edessä on metallirunkoinen torni, jonka harmaana kiiltävän portaikon päässä on osin puinen rakennelma noin 13 metrin korkeudessa. Takana pöllyää hiekkaa parinsadan metrin pituudelta. 

Ilman sen kummempia selityksiä naisille annetaan kypärä päähän ja hansikkaat käteen. Partion jäsenten suonet täyttyvät adrenaliinista, eikä heistä huomaa väsymystä enää lainkaan. Tilanteen on ehtinyt juuri ja juuri havainnoimaan, kun he ovat jo hyvää vauhtia kipittämässä tornin korkeuksiin.

Hakija laskeutuu tornista vauhdikkaasti kohti hiekkakentää. Ympärillä pimeys on jo ehtinyt vallata Utin jääkärirykmentin.

Huipulla tuulee

Pudotus näyttää ylhäältä käsin huomattavasti pidemmältä kuin miltä matka ylös tuntui. Portaiden päässä on muutaman neliömetrin alainen tila, jonka reunalla on vaijeritanko ja sen päässä ilma-aluksen ovea kuvaava hyppyaukko.

Rastin punabarettinen kouluttaja arvelee, että joukossa on yksilöitä, joilla on ainakin joskus ollut korkean paikan kammo.

– Minulla on edelleen, hän jatkaa epäröimättä.

Naisten saapuessa ylös alkaa heti valjaiden kiinnitys. Samalla kouluttaja huutaa kurkunpää kipeänä aukosta alas alati yltyvää tuulta vastaan:

– Veto, veto!

Hän seivästää pitkälle hiekkakentän päähän jatkuvien vaijereiden varassa olevat valjaat takaisin torniin. Samalla toinen rastin vetäjä ohjeistaa naisia trapetsitangon täyttämisessä. Oman vuoron tullessa kohdalle tangosta otetaan vasemmalla kädellä kiinni ja oikealla heitetään kiinnikekoukku pois silmien edestä.

Hillittömän kolinan ja viiman keskellä on vaikea kuulla edes omia ajatuksiaan, mutta se saattaa olla vain hyvä asia. Kukaan valintakokelaista ei näytä edes piirun verran jännittyneeltä.

Ensimmäisen vuoro tulee. Hakija vetää kovalla voimalla ylävartalossaan kiinni olevia valjaita poispäin itsestään varmistuakseen, että lukot kannattelevat häntä matkalla. 

– Valmiusasentoon mars!

Valjain köytetty reserviläinen astuu rakennelman reunalle ja huutaa hakunumeronsa alhaalla olevalle tarkkailijalle. Tämä istuu omalla uhkean korkealla, laskuvarjojääkärin hyppysiivillä koristellulla valtaistuimellaan. Tilanne on kuin suoraan elokuvasarja Mad Maxistä tai Game of Thronesista. Tuolista kuuluu hyväksyvä huudahdus, ja kouluttaja lähettää hyppääjän matkaan.

Yksi kerrallaan hakijat liukuvat valjaiden varassa alas tornista. Koko partion päästyä irti vaijereista he kahlaavat hiekkakentän reunalle. Kaikki nyökyttelevät, että siistiä oli, mutta katseet suuntautuvat välittömästi seuraavaan tehtävään.

Hakijat jättävät kypäränsä maahan ilmekään värähtämättä ja katoavat yön pimeyteen.