Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Kuvassa Teemu Keskisarja tyttärensä kanssa.

Teemu Keskisarja on menneisyyden vanki – "Haluan mennä kuolleiden ihmisten nahkoihin ja pään sisään"

Sotahistorian kautta ei voida nähdä tulevaisuuteen, sillä sota toistaa itseään aina hieman erilaisena, historioitsija Teemu Keskisarja sanoo.

Kävellessämme valokuvaajan kanssa Tuomarinkylän kartanolle vievää tietä varttia ennen sovittua tapaamisaikaa Teemu Keskisarja saapuu autollaan sattumalta juuri yhtä aikaisin ja poimii meidät kyytiinsä loppumatkaksi.

Niin, sattuma – olemme päätyneet tänne ennen kaikkea sattuman kaupalla. Toisella puolella pientä pöytää istuu nuorimmaisen lapsensa kanssa mies, jonka Suomi tuntee kuolleista ihmisistä kirjoittavana tietokirjailijana, sananiekkana ja historian tuntijana. Teemu Keskisarjasta olisi aivan hyvin voinut tulla jotain muutakin.

– Muistan tilanteen, kun kävelin yliopiston käytävällä, ja professori Markku Kuisma sattui tulemaan käytävällä vastaan. Hän vinkkasi huoneeseensa ja ihan kautta rantain kyseli tulevaisuuden suunnitelmistani. Jos professorilla olisi ollut toisenlainen päivä tai jos hän olisi käynyt vaikka tupakalla siihen aikaan, kun kuljin käytävää, voi olla, että en olisi koskaan saanut töitä, Keskisarja muistelee.

Hän oli päässyt yliopistoon "aivan säkällä", minimipistemäärällä ja 30-vuotiaana. Kuisma oli vakuuttunut Keskisarjan kirjoituksista, ja kohtaamisen jälkeen hankki hänen kymmenen ensimmäistä työpaikkaansa.

– Sattuma ratkaisee yksilön elämässä, sen olen huomannut myös suurmiehiä tutkiessani. Esimerkiksi Mannerheimista ei olisi koskaan tullut Mannerheimiä, ellei hän sattumalta olisi 18-vuotiaana kadettikoulussa Haminassa jäänyt kiinni juopottelusta ja yöjuoksuista, Keskisarja vertaa.

Kirjassaan Hulttio hän kertoo nuoren Mannerheimin tarinan, joka joutui vaihtamaan koulua Pietariin Haminan-skandaalin jälkeen. Tuolloin mies päätti ottaa itseään niskasta kiinni: hän aloitti tunnollisen opiskelun, lopetti juopottelun ja alkoi hyödyntää lahjakkuuttaan.

– Voimme melko varmasti olettaa, että hänestä ei olisi tullut mitään kansakunnan kaapin päälle soveliasta hahmoa ilman sitä nuoruuden sattumaa.

Onko kaikki sattumaa?

– On ihan varteenotettava vaihtoehto myös, että tuolla ylhäällä, tai alhaalla helvetissä, on joku käsikirjoitus, jota ei näytetä meille kuolevaisille. Niin suurmiesten, kansakuntien kuin meikäläisten tasolla kaikki tapahtuu ehkä kuitenkin jostain syystä. Jos tietäisimme elämän käsikirjoituksen, kaiketi elämä muuttuisi liian tylsäksi ja ennustettavaksi.

Göran Gustafssonin elämä ja teot

Teemu Keskisarjan ruumis on tiukasti nykyhetkessä kiinni, mutta mieli tahtoo alvariinsa karata kauas taakse. 

– Tietysti huolehdin lapset ja koiran ja näin, mutta kyllä mä yleensä elän menneisyydessä. Ajattelen melkein koko ajan historian asioita. En edes käytännöllisesti, että mitä seuraavaksi kirjaan kirjoitan, vaan jotenkin yritän elää kuolleiden ihmisten elämää. Semmoinen todellisuuspako, hän avaa.

Keskisarja kuvailee itseään menneisyyden vangiksi. Viipurin menetystä hän miettii melkein päivittäin. Haamukipua, hän sanoo. Jos hän voisi matkustaa tiettyyn aikaan ja paikkaan, se olisi tietenkin Viipurin viimeinen kesä 1939.

– Ei mulla ole edes mitään sukua tai verenperimää siellä, ja vasta myöhäisellä iällä aloin Viipurissa pyöriä, mutta se on minulle Suomen hienoin, kaunein ja kulttuurihistoriallisesti tärkein kaupunki.

Historian kipinä häneen syttyi alle kouluikäisenä lapsena sotatarinoita kuunnellessa. Osuvampaa ammattia kuin historioitsijan ei hänelle liene olemassakaan. 

– Minua kiinnostaa menneiden ihmisten elämä ja kuolema aivan itseisarvoisesti, vaikkei sillä ole mitään käyttötarkoitusta nykyaikana. Jopa siinä tapauksessa, että kukaan ei lue kirjoitustani, haluan mennä kuolleiden ihmisten nahkoihin ja pään sisään.

Keskisarja uskoo voivansa kirjoittaa elämänkerran aivan kenestä tahansa, kunhan vain materiaalia löytyy tarpeeksi. Lähteet ovatkin hänen työssään kaikki kaikessa. Tylsiä aiheita hän ei usko olevan olemassakaan.

– Otetaan vaikka Göran Gustafsson, kuvitteellinen henkilö Tammisaaren tilitoimiston toimitusjohtajana 1970-luvulla. Hohhoijaa, ei kiinnosta ketään. Mutta jos hänestä ja hänen sielunelämästään olisi tarkat päiväkirjat, niin ihan sama minkälainen tyyppi hän olisi ollut, vaikka hänelle ei olisi tapahtunut Tammisaaren pikkukaupungissa mitään, silti hän olisi mielenkiintoinen mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään.

Aiheilla ei voi ratsastaa

Vuodesta toiseen kulttuurinkuluttajat ahmivat tarinoita sodasta, karuista kohtaloista ja synkistä aiheista. Teemu Keskisarjankin teokset ovat käsitelleet sotia, sotapäälliköitä ja karuja tapahtumia. Miksi pahuus kiinnostaa meitä?

– Kyselytutkimuksessa suomalaiset väittävät, että joku hyvinvointivaltion synty merkitsee heille enemmän kuin viime sodat, mutta yksikään hyvinvointivaltion synnystä kertova kirja ei ole tullut omillaan toimeen. Ne ovat huonoja, tylsiä tarinoita, joissa ei tapahdu mitään. Sodissa on kyseessä elämän ja kuoleman kysymykset, ja nuorille ihmisille sattuu ja tapahtuu. Kaikilla kansakunnilla on ne kohtalonhetket ja myytit, jotka liittyvät sotakokemuksiin. Siinä ei ole mitään väärää tai kieroutunutta, Keskisarja luonnehtii.

Hän uskoo, että synkät tarinat menneisyydestä toimivat kipulääkkeenä, joka auttaa suhteellistamaan asioita ja saamaan oman kärsimyksen tuntumaan pieneltä esi-isien epämukavuuksien rinnalla.

– Mä en ainakaan haluaisi lukea sellaista nostalgista historiaa, että kaikki oli niin ihanasti 50-luvun Suomessa.

Ja tarvitaanhan pahuuttakin.

– On aika tyhmä ajatelma, että miksi Jumala loi niin paljon sotia, murhia, nälänhätiä, vääryyttä ja väkivaltaa. Eihän hyvä voi näkyä mitenkään ilman pahuuden kontrastia maailmassa.

Vaikka Keskisarjan teoksissa käsitellään paljon hurjia ja kurjia aiheita, hän kieltää menevänsä aihe edellä kirjamarkkinoille. Kerronta, tarina ja suomen kieli, hän painottaa, ovat hänen lyömäaseensa. Eihän esimerkiksi puhkikirjoitetulla talvisodalla voi ratsastaa aina uudelleen ja uudelleen.

– Olen kirjoittanut hyvin vaikeista aiheista, kuten 1600–1700-luvun sotahistoriasta, jonka harrastajia on Suomessa ihan kourallinen, ja sitten Kyllikki Saaresta, joka on periaatteessa suosituin mahdollinen aihe. Myös taloushistoriaa olen kirjoittanut: mitä tahansa pöydälle tuleekaan.

Hänen kirjojensa aiheisiin vaikuttaa paljolti myös se, että rikoksista ja poikkeavista tapahtumista on aina olemassa paljon lähdemateriaaleja, kuten poliisin pöytäkirjoja. Tietokirjallisuudessa lähteet nimittäin ovat kaikki kaikessa, hän painottaa.

Keskisarjalla on maine provosoijana. – Omasta mielestäni en ole lainkaan rääväsuinen. En muista koskaan haukkuneeni ketään poliitikkoa oikealta tai vasemmalta, ja kirja-arvosteluni ovat liiankin lauhkeita, hän sanoo. Kuva: Hanna Weselius

Historiasta ei voi oppia juuri mitään

Ihminen on historian saatossa käynyt yhä kaikkivoipaisemmaksi. Elintaso on noussut, elinikä pidentynyt ja elintila levinnyt. Kaikessa emme kuitenkaan taida kehittyä, Keskisarja arvelee.

– Olivatko esi-isämme samanlaisia kymmenen sukupolvea sitten, vaikka he eivät omistaneet yhtään kirjaa ja luulivat pääskysten talvehtivan järven pohjassa? Luultavasti he olivat tunne-elämältään ihan kuten meikäläiset. Tieto on lisääntynyt, mutta aivot ovat samat. Uskon, että ihmisen v*tutus on suunnilleen vakio siitä huolimatta, että entisajan ihmisillä oli paljon enemmän fyysisiä kipuja hammassärystä luunmurtumiin saakka.

Sitä luulisi, että tiedon karttuessa osaamme ennustaa paremmin tulevaa ja välttää turhaa hölmöilyä. Todellisuus vaan on toinen. Keskisarjan mukaan historiasta voi oppia korkeintaan sydämen sivistystä, pelkoa, varovaisuutta ja taustatietoa maailmasta. Yleispäteviä malleja siitä on vaikea tehdä.

– Varsinkaan sotahistoriasta ei voi oppia mitään, kuten nyt viimeksi vaikka Afganistan osoittaa. Sota toistaa itseänsä aina jotenkin vähän erilaisena, hän summaa.

Afganistanin katastrofissa virheiden välttämiseen ei riitä, että tuntee maan sotahistoriaa. Jos ihminen luulee osaavansa ennustaa tulevaa liian tarkkaan, se on Keskisarjan sanoin hybris, liioiteltua itsevarmuutta.

– Aivan varmasti amerikkalaiskenraalit ovat lukeneet Afganistanin sotahistoriaa brittiläisen imperiumin ajoista saakka. On vaan mielettömän vaikeaa nähdä kymmenien miljoonien ihmisten kokoisia organismeja, jotka elävät omaa elämäänsä. Maailman parhainkaan tiedustelupalvelu ei pysty luotettavasti ennustamaan, mitä tapahtuu, tai ainakaan, miten tapahtuu ja milloin tapahtuu.

Sen ymmärtäminen, mitä Afganistanissa tapahtuu, on täysin mahdotonta ilman historiaa, mutta hyvin vaikeaa myös historian kanssa, Keskisarja sanoo.

– En täysin tajua sitä, että jos talibaneja on 75 000, eli saman verran kuin Suomessa punaisia 1918, ja hallituksella on kaikki mahdolliset aseet, pelit ja vehkeet, niin silti näin tapahtuu.

Rauhantahtoiset suomalaiset

Emme näe tulevaisuuteen kovinkaan pitkälle. Itsenäisen Suomen aikaisemmat sodat ovat kaikki olleet jollakin tavalla yllättäviä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

– Kukaan meistä ei tosiasiassa tiedä, käydäänkö Suomen seuraava sota tietokoneohjelmilla, rynnäkkökivääriukoilla vai täsmäohjuksilla. Haluamme kaikki uskoa, että se on ennustettavissa, mutta tosiasiassa korkeintaan Jumala tai Saatana on selvillä niistä tapahtumista, Keskisarja sanoo.

Kun puheeksi otetaan viime sodat ja itsenäisyyden säilyminen, hän äityy monisanaiseksi.

– Suomi välttyi kansanmurhalta ja sukupuutolta siitä syystä, että onnistuttiin täpärästi puolustautumaan vuosina 1939-44. On vähättelyä, jos sanomme, että viime sotien siedettävän menestyksen takia pelastui itsenäisyys, koska siinä pelastui tulevien sukupolvien syntymä ja elämä.

Keskisarja näkee suomalaiset historiallisesti rauhantahtoisena, jopa maailman rauhantahtoisimpana kansana: hyökkäyssotia on käyty vain vähän, luonnonresursseja ei ole ikinä ollut himoittavaksi asti, eikä Suomessa ole ollut massoittain palkkasotureita.

– Sota on ollut suomalaisille hyvin vastenmielinen asia läpi historian. Aina, kun sodanjulistus on kirkossa kuulutettu ja kellot kumisseet, siitä ei ole koskaan kiitelty Herraa tai herroja. Suomalaiset ovat aina halunneet olla rauhassa, Keskisarja uskoo.

Hän rakastaa suomen kieltä ja kulttuuria ja toivoo sen säilyvän, vaikka englannin kieli valtaa alaa maailmassa.

– Suomen kielen ja kulttuurin uhanalaisuus on mielestäni tosiseikka. Pakkoenglannin vyöryminen kaikkialle, sekä populaarikulttuuriin että yliopistomaailmaan, surettaa, vaikka ilmeisesti sille ei voi tehdä mitään.