Tätä on odotettu vuoden päivät - miltä kotiutuminen tuntuu?

Sään lämmetessä ja aamujen vähentyessä aina vain lähemmäksi nollaa minulla oli monen muun varusmiesjohtajan tapaan hymy herkässä. Kotiutumisessa on kuitenkin toinenkin puoli. 

Mitä jos koko vuoden odotettu kohokohta ei tunnukaan miltään?
 
Intissä yhteishenki ja toverillisuus tekevät palveluksesta sen arvoista. Kaverit, joiden kanssa on jaettu rankimmat suoritukset, suurimmat ilot ja sadat aamut, on haikeaa jättää taakseen. Vaikka siviilissä yhteydenpito on mahdollista, on siviilissä paljon vaikeampaa sovittaa aikaa tapaamiselle.

Myös kahdentoista kuukauden aikana kehittyneet tavat, rytmit ja tottumukset muuttuvat täysin. Suuri muutos vain lyhyessä ajassa voi olla vaikea. Siviilissä kukaan ei määrittele viikkosi ohjelmaa ja valmista ruokaa puolestasi.

Mitä jos siviiliin palaaminen ei olekaan sen erikoisempaa kuin armeijassa olo?

On vaikea kuvitella arki ilman aikaisia herätyksiä ja aikamääreitä. Uni- ja ruokarytmi varmasti muuttuu hieman, mutta terveellinen perusta on jo luotu ja pyrin pitämään siitä kiinni.

Tietenkin kotiutumispäivänä tunnekuohu vetää mukaansa, tietenkin juhliessa ystävien kanssa Himoksella tai risteilyaluksella olo on hyvä. Entä sen jälkeen?

Kotiutumispäivää on edelleen vaikea hahmottaa, vaikka siihen liittyvät kuntotestit sekä terveystarkastukset on suoritettu. Toisaalta odotan, että pääsen pukemaan päälle siviilivaatteeni ja suuntaamaan kohti seuraavaa vaihetta elämässäni. Toisaalta tiedän myös, että nähdessäni palvelustoverini siviilivaatteissa, on hyvin mahdollista, että näemme silloin viimeisen kerran.

Ensimmäisen kuuden palvelusviikon jälkeen minulla oli tiedossa, että niitä olisi jäljellä vielä yli neljäkymmentä. Lukua oli vaikea hahmottaa, sillä jopa yksittäinen ohjelman täyteinen viikko saattoi tuntua ikuisuudelta.

Koulutus ja vaatimukset alkoivat nousta aloittaessani aliupseerikurssin, jonka johdosta viikonloppuina ei aina päässytkään lomille. Yllätyksekseni aika tuntui kulkevan nopeammin, kun kotiin ei päässytkään joka viikonloppu.

Palveltuani ensimmäiset sata päivää olin nähnyt, kun yhdeksän kuukauden miehistö kotiutuu. Myös minun kanssani samaan aikaan aloittaneet miehistön jäsenet puhuivat jäljellä olevista kymmenistä palveluspäivistä. Minulla aamuja oli tässä vaiheessa vielä 247. Ajattelin tuolloin, etten kotiutuisi koskaan - siltä se silloin tuntui.

Kolmasosan palveluksestani suoritettuani lähdin talviseen Haminaan suorittamaan seuraavaa 100 palveluspäivääni. Todella kiireisen aikataulun ja vähäisten viikonloppulomien johdosta aamut vilisivät silmissä. Jouduin toista kertaa palvelukseni aikana seuraamaan vierestä, kun minulle tutut varusmiehet marssivat siviilipukeissa ulos varuskunnan porteista.

Ero ensimmäisten sadan aamun ja toisen mokoman välillä oli valtava. RUK:n loppuminen tarkoitti myös johtajakauden alkamista, jolloin pääsisin vihdoin käyttämään henkilökohtaisia lomapäiviä ja ansaitsemiani kuntoisuuslomia.

Jäljellä oli siis noin kolmasosa, kun raskas raataminen alkoi vihdoin kantaa hedelmää. Johtajana palvelus oli hyvin erilaista. Vapauden mukana tuli sitäkin enemmän vastuuta, joka oli juuri sitä, mitä olin halunnut.

Tuntemukseni kotiutumisesta ovat edelleen hyvin sekavat, mutta yleinen into ja riemu kasarmilla vie mukanaan. Tänään jäljellä -laskuria seuraa jokainen varusmies. Oman TJ:n lisäksi pitää tietää, kuinka monta aamua kavereilla on jäljellä.

Luvun käydessä lähelle nollaa juhlitaan sitä erilaisin tavoin, mikä tuo jokaiselle kohta kotiutuvalle hyvän mielen. Viimeistä aamua odottavat kaikki. Täytyyhän sen tuntua hyvältä, eihän sitä muuten odottaisi näin paljoa.