Nea Holopainen

Fokker D.XXI -hävittäjän kyydissä suomalaiset lentäjät saavuttivat huomattavaa menestystä lukumääräisesti ja osin teknisestikin ylivoimaista vihollista vastaan.

Talvisodan hävittäjä riitti maailmanennätykseen

Janne Jussila

Talvisodan tärkein hävittäjätyyppi Fokker D.XXI oli sodan alkaessa jo lievästi vanhentunut, eikä muutenkaan edustanut tekniikan terävintä kärkeä. Siitä huolimatta suomalaiset lentäjät kohtasivat menestystä Fokkereiden kyydissä.

Fokker D.XXI oli Suomen tärkein hävittäjätyyppi talvisodassa. Se on myös konetyyppi, jolla luutnantti Jorma Sarvanto suoritti maailmanennätyksen loppiaisena 1940, kun hän ampui alas neljässä ja puolessa minuutissa kuusi neuvostoliittolaista pommikonetta. Suomalaiset saavuttivat talvisodassa Fokkereilla kaikkiaan 130 ilmavoittoa.

– Tuo Fokkerhan ei ollut teknisesti mitenkään monimutkainen kone, mikä on tietysti huollon ja lennettävyyden kannalta hyvä asia taistelukoneessa, kiteyttää Suomen ilmavoimamuseon konservaattori Harri Huopainen.

Varsinkin talvisodan ensimmäisen kuukauden aikana suomalaiset keskittyivät Fokkereilla pommikoneiden torjuntaan oman alueemme yläpuolella. Neuvostoliittolaisilla oli aikakauden ajattelun mukaisesti tapana lähettää suhteellisen pieniä, noin 9-18 pommikoneen laivueita syvälle Sisä-Suomen kohteisiin. Mikäli suomalaiset onnistuivat ilmavalvontaviestien perusteella ohjaamaan hävittäjät tällaisten suojaamattomien pommikoneosastojen kimppuun, voitiin pienelläkin konemäärällä aiheuttaa hyökkääjälle ajoittain suuriakin tappioita.

– Esimerkiksi juuri Sarvannon ennätys tehtiin vastaavassa tilanteessa. Muutama Fokker oli saatu ohjattua hyökkäävän osaston kimppuun, jolloin Sarvanto yksinkertaisinta ja ainoaa mahdollista taktiikkaa käyttäen lensi pommikoneiden taakse, ampui ensin yksi kerrallaan konekivääriampujat hengiltä ja alkoi sitten rikkomaan koneiden moottoreita.

Jo sodan alkuvaiheissa ymmärrettiin, että Neuvostoliiton suuren lukumääräisen ylivoiman vuoksi ei ollut kannattavaa vaarantaa suomalaisia koneita rintaman yllä käytävissä hävittäjien välisissä ilmataisteluissa. Suomalaisilla oli hyvin rajattu määrä hävittäjiä, jonka takia oli tyydyttävä hoitamaan vain kriittisimmät ja tärkeimmät tehtävät.

Suomalaisten Fokkereilla saavuttamasta kohtalaisesta menestyksestä huolimatta on jälkikäteen pohdittu oliko juuri Fokker D.XXI paras vaihtoehto saatavilla olevista hävittäjistä. Kone ei nimittäin edustanut aikanaankaan tekniikan terävintä kärkeä.

Ilmavoimien kalustohankinnoista käytännössä vastaava Puolustusneuvosto alkoi vasta 1930-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla kiinnittää huomiota hävittäjäpuolustuksen kehittämiseen. Useista eri vaihtoehdoista päädyttiin hollantilaisen Anthony Fokkerin vuonna 1935 suunnittelemaan Fokker D.XXI:hin, lähinnä sillä hinta oli sopiva ja rakenne entuudestaan tuttu. Moottoriksi valittiin Bristol Mercury, joka oli käytössä myös Suomen pääpommikonetyypissä Blenheimissä. Huoltoa ja lisenssivalmistusta ajatellen tämä oli käytännöllinen ratkaisu.

Näin ollen, koneisiin käytettävissä oleva rahamäärä ja Suomen lentokoneteollisuuden kapasiteetti huomioiden, voidaan hankintaa pitää olosuhteisiin nähden onnistuneena.

Alunperin kone suunniteltiin Alankomaiden Kaukoidän ilmavoimille. Suomi oli ensimmäinen ulkomaa, joka osti Fokkereita. Samalla hankittiin koneiden valmistuslisenssi. Talvisodan syttyessä 30. marraskuuta 1939 oli suomalaisilla käytössään 36 kappaletta Fokkereita. Siihen mennessä kone oli kuitenkin hävittäjänä jo lievästi vanhentunut.

– Hävittäjälaivue 24 saatiin varustettua Fokkereilla aivan talvisodan alla. He ehtivät juuri saada koneet käyttöön ja harjoitella niiden kanssa. Lentäjillä oli siis jonkinlaista kokemusta ja koneet olivat vielä uusia ja hyväkuntoisia, Huopainen tähdentää.

Koneen runko on hitsattua teräsputkea puisilla muotokaarilla ja rimoilla sekä kangasverhoilulla. Eturunko on verhoiltu alumiinilevyillä. Koneen siipi on yksiosainen, puurakenteinen ja vaneeriverhoiltu. Hävittäjässä on kiinteä laskuteline, mikä oli puhtaasti taistelukäyttöä ajatellen heikkous, sillä se lisäsi ilmanvastusta ja alensi suorituskykyä.

Hävittäjän rakenne oli suomalaiselle lentokoneteollisuudelle tuttu. Se myös sopi hyvin pienten konesarjojen tuottamiseen, minkä takia Fokkereita pystyttiin tuottamaan ja huoltamaan tehokkaasti kriittisinä aikoina.

– Fokkerissa etuna oli se, että kohtalaisen yksinkertaisen perusrakenteensa takia siihen kyettiin tekemään huoltoja ja vauriokorjauksia varsin alkeellisissa oloissa. Ilman kunnollista korjaustoimintaa olisi ilmavoimien toiminta loppunut talvisodassa aika lyhyeen, Huopainen toteaa.

Esimerkiksi Sarvannon palatessa ennätyslennoltaan, oli hänen koneessaan 23 osumaa. Siitä huolimatta kone saatiin takaisin palveluskäyttöön ennen sodan päättymistä.

Hävittäjä on aseistettu neljällä 7,7 millimetrisellä Browning -konekiväärillä, mikä oli vielä 30-luvulla tyypillinen aseistus. Talvisodan alkamisen aikoihin se kuitenkin vanheni hyvin nopeasti. Kone on panssaroimaton, mikä oli huomattava vaikkakin aikakaudelle yleinen puute. Suomessa ei ollut sodan alkaessa lainkaan panssaroituja koneita. Välirauhan aikana ja jatkosodan alussa kaikkiin maassa olleisiin koneisiin jälkiasennettiin kotimainen panssarilevy.

Neuvostoliiton käyttämiin i-16 Rata ja i-153 Chaika -hävittäjiin verrattuna Fokker ei ollut suorituskyvyltään erityisen hyvä. Sen ainoa selkeä etu oli parempi syöksykyky, jonka takia voitiin irtautua pitkällä syöksyllä korkealla tapahtuneista taisteluista.

Sotien jälkeen Fokkerit romutettiin viimeistä myöten, mutta 1980-luvulla tehtiin päätös entisöidä yksi hävittäjä. Suomen Ilmavoimamuseossa on näyttelykuntoon restauroitu Fokker, jota talvisodassa lensi 24. hävittäjälaivueeseen kuulunut lentomestari Viktor Pyötsiä. Hän oli vielä elossa, kun kone valmistui ja ehti nähdä vanhan hävittäjänsä.