Taistelijapari ja paras kaveri

Sotakoiranohjaaja, alikersantti Veera Järvinen kehuu Niinisalon sotakoiria, joihin on mahdotonta olla kiintymättä palveluksen aikana. Kun palveluspäivät hupenevat, on viimeisistä hetkistä oman nimikkokoiran kanssa otettava kaikki irti.

Alikersantti Veera Järvinen on pienestä pitäen tiennyt haluavansa suorittaa naisten vapaaehtoisen asepalveluksen. Ajatus asepalvelukseen lähtemisestä kyti Järvisen mielessä, kun hän näki kotiseudullaan liikkuvia varusmiehiä. Lukion aikaisella asepalvelukseentutustumiskurssilla ajatus lähtemisestä vahvistui, ja palveluksen alussa Järvisellä heräsi kiinnostus sotakoiranohjaajalinjaa kohtaan.

– Meiltä kysyttiin alokasjaksolla, mihin aselajiin kukakin haluaa. Silloin itse merkkasin sotakoiranohjaajahalukkuuden. Jos ensimmäiseen kyselyyn oli merkannut sen halukkuuden, pääsi osallistumaan haastatteluihin.

Järvinen sanoo sotakoiranohjaajia olevan Niinisalossa tällä hetkellä 12 kappaletta. Kokemusta koirista heillä on kuitenkin hyvin vaihtelevasti, eikä aiempi kokemus olekaan vaatimus sotakoiranohjaajaksi hakeutumiselle. Järvisellä itsellään ei ollut kokemusta koirista ennen palvelusta, mutta tulevaisuuden tavoitteet ohjasivat hänet sotakoiranohjaajan palvelustehtävään.

– Olen aina halunnut Poliisiammattikorkeakouluun, sillä unelma-ammattini on poliisikoiranohjaaja. Siksi halusin päästä kokemaan täällä sotakoiranohjaajan puolen ja hakeuduin sotilaspoliisiksi ja sotakoiranohjaaja-aliupseerikurssille, Järvinen valottaa.

Järvisen mukaan sotakoirien kanssa on kertynyt paljon hauskoja muistoja.
Kuva: Fanni Laine

Niinisalosta Säkylään ja takaisin

Alokasjakson Järvinen suoritti Niinisalossa samassa komppaniassa, jossa hän on nyt, eli tiedustelukomppaniassa. Välissä hän suoritti aliupseerikurssin Säkylässä. 

– Aliupseerikurssin aikana ei olla vielä tekemisissä koirien kanssa. Pääsimme johtajaparini kanssa vasta ennen uutta vuotta ensimmäistä kertaa tänne sotakoiraosastolle. Alikersanteilla noin puolet palveluksesta kuluu ilman koiraa, kun sitten taas jääkärit viettävät alokasjakson jälkeen koko ajan koirien kanssa täällä.

Halukkuus johtajakoulutukseen oli Järvisellä korkealla jo Porin prikaatiin mennessä, mutta sotakoiranohjaajaksi hän ei aluksi uskonut pääsevänsä. Odotukset palvelukselta ovat täyttyneet, ja Järvinen osaakin heti listata palveluksensa parhaat hetket.

– Minulla oli jokin sellainen ajatus, että sotakoiranohjaajaksi pääsevät vain he, jotka tietävät koirista kaiken. Odotin palvelukselta itseni haastamista, ja sitä täällä on päässyt joka päivä tekemään. Parasta on ollut sotakoiraosastolle pääseminen, oman nimikkokoiran saaminen, Säkylässä sotilaspoliisina koulutushaaramarssin suorittaminen sekä aliupseeriksi ylentyminen, Järvinen luettelee.

Vähintään joka toinen päivä käydään läpi sotakoiran koulutukseen liittyviä asioita, kuten tottelevaisuuskoulutusta tai jäljestämistä. Järvinen toteaa koirien olevan paikan ykkösprioriteetti, ja aina huolehditaan siitä, että esimerkiksi koiratarhat on huollettu ja koirat ruokittu ja lenkitetty. Järvinen viettää myös iltaisin aikaa nimikkokoiransa kanssa.

– Iltavapailla olen ollut kasarmilla tai koiratarhalla oman nimikkoni kanssa tai lähtenyt sen kanssa vielä lenkille, heittelemään palloa tai viettämään laatuaikaa.

Aapo on vilkas ja ihmisystävällinen 3-vuotias saksanpaimenkoira.
Kuva: Fanni Laine

Koiratarhojen nallekarhu

Järvinen sanoo 3-vuotiaan nimikkonsa Aapon olevan nuori, vilkas ja erittäin ihmisystävällinen. Tottelevaisuudessa on ollut nuoren koiran kanssa harjoittelemista kerrakseen, mutta nyt sujuu Järvisen mukaan hyvin.

– Aapo on meidän koiratarhojen nallekarhu, ja hän on ollut kyllä aivan loistava taistelijapari, Järvinen kehuu.

Aapo on kulkenut Järvisen mukana myös lomille siitä lähtien, kun kantahenkilökunta antoi luvan. Kotioloihin koira on sopeutunut erittäin hyvin.

– Olen mieluusti ottanut Aapon mukaan kotiin, jotta sekin pääsee vähän nauttimaan. Huomaa kyllä, että kun koirat tekevät täällä työtä jatkuvasti, niin nekin kaipaavat sitä, että pääsee vaan nukkumaan ja rapsuteltavaksi. Aaposta kuoriutui täysi halinalle ja sohvaperuna – se valtasi sohvani heti, kun pääsimme kotiin, Järvinen nauraa.

Mieleenpainuvimmaksi kokemuksekseen Aapon kanssa Järvinen kertoo erään lenkin, jolla Aapo veti hänet mukanaan lampeen.

– Yhdellä lenkkipoluistamme on lampi, ja siinä vähän huolimattomasti tepastelin vaan menemään, ja annoin Aapon haistella. Siellä lammessa oli sorsaperhe, ja Aapo sitten pinkaisi sinne lampeen, ja minä tulin mukana. Se on varmasti tämän hetken mieleenpainuvin kokemus. Todella paljon on kaikkia hauskoja kokemuksia näiden koirien kanssa.

Palveluksen aikaiseksi haasteeksi Järvinen nimeää yhden asian: omasta nimikosta luopumisen palveluksen päättyessä.

– Vaikka aina yritetään miettiä, ettei kiintyisi tähän koiraan niin paljon, on se aivan mahdotonta. Nämä kaikki ovat niin upeita, ihania ja jokainen niin erilaisia, että väkisinkin näihin kiintyy. On haastavaa, kun varsinkin näin palveluspäivien vähentyessä tiedostaa, että pian joutuu jättämään tämän parhaan kaverin tänne, Järvinen suree.

Kysyttäessä, haaveileeko Järvinen omasta koirasta palveluksensa jälkeen, tulee vastaus huokaisten.

– Voi kyllä! Ajatus on vaan vahvistunut päivä päivältä enemmän, kun täällä on ollut, että haluan tällaisen saksanpaimenkoiran itselleni.