Sotilaallinen kriisinhallinta on yksi laajasti konflikteissa käytetyistä keinoista maailmalla. Sillä pyritään ehkäisemään epävakaaseen turvallisuustilanteeseen ajautuneen maan lopullinen romahtaminen, ja luomaan olosuhteet poliittiselle ratkaisulle. Aiemmin tämä tapahtui laittamalla riittävästi sotilaallista voimaa kahden toistensa kanssa konfliktiin ajautuneen osapuolen väliin. Kylmän sodan päättymisen jälkeen kriisit ovat muuttuneet valtioiden välisistä valtion sisäisiksi.
Konfliktit ovat entistä useammin monimuotoisia kriisejä, jotka pahimmillaan johtavat valtiorakenteiden hajoamiseen. Samalla myös sotilaallisen kriisinhallinnan luonne on muuttunut ja siviilikriisinhallinnan merkitys kasvanut. Suomalaisella kriisinhallintaan osallistumisella on pitkät juuret, sillä ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat lähetettiin UNEF1-operaatioon Suezin kriisin selvittelyä varten jo vuonna 1956. Siitä lähtien kymmeniä tuhansia suomalaisia rauhanturvaajia on palvellut erilaisissa tehtävissä ympäri maailmaa.
Kylmän sodan aikana Suomi tunnettiin aihetta seuraavissa piireissä ns. rauhanturvaamisen suurvaltana, sillä Suomen panos YK:n operaatioihin oli väkilukuumme suhteutettuna erittäin vahva. Vielä 2000-luvulla Suomen kriisinhallintapanos oli suuri ja Suomi osallistui vahvasti 1990-luvulla perustettuihin ensimmäisiin Nato-johtoisiin operaatioihin Balkanilla.
Kriisinhallintaan panostaminen on jatkunut näihin päiviin saakka ja Suomi osallistuu edelleen intensiivisesti Yhdistyneiden kansakuntien, puolustusliitto Naton sekä Euroopan unionin kriisinhallintaoperaatioihin. Apulaisosastopäällikkö Helena Partanen puolustusministeriöstä kertoo, että Suomi pyrkii jatkossakin antamaan tukea ensimmäisten joukossa uusien operaatioiden käynnistyessä.
– Yksi tavoite on se, että olisimme ketteriä. YK on yleensä suhteellisen hidas toimija, kun taas EU ja Nato ovat nopeampia, Partanen toteaa.
Partasen mukaan toinen keskeisistä tavoitteista on tasapuolinen osallistuminen kaikkien kolmen järjestön kriisinhallintaoperaatioihin. Kansainvälisten toimijoiden johtamien operaatioiden lisäksi Suomi hoitaa osuutensa myös erilaisissa maaryhmäoperaatioissa.
Näistä ajankohtaisin esimerkki on Irakissa äärijärjestö Isisin toiminnan vastustamiseksi perustettu Yhdysvaltojen johtama maaryhmäkoalitio Operation Inherent Resolve (OIR). Erityispiirteenä OIR:ssa on se, ettei kaikkia osallistujamaita kattavaa joukkojen oikeudellista asemaa koskevaa sopimusta ole tehty, vaan joukkojensa asemasta on sovittu kahdenvälisesti Irakin hallituksen kanssa.
Tällä hetkellä Suomi osallistuu yhteensä kymmeneen sotilaallisen kriisinhallinnan operaatioon. Operaatiokohtainen skaala on hyvin laaja ja kontrastit eri maiden välillä suuria. Suomen suurin henkilömääräinen panostus on ollut jo vuosia Etelä-Libanonin UNIFIL:issa. Suomi on ottanut osaa tähän YK-johtoiseen operaatioon neljällä eri vuosikymmenellä ja tällä hetkellä Libanonissa palvelee 200 suomalaista.
Tiedotusupseerina Libanonissa vuosina 2012-2013 palvellut Olli Nurmi kertoo, että Libanonin tilanne on edelleen hyvin mutkikas. Etelä-Libanonin räjähdysherkkä tilanne liittyy nykyään Israelin valtion ja shiiamuslimien äärijärjestön Hizbollahin välisiin kiistoihin. UNIFIL-operaatio alkoi jo vuonna 1978, jolloin tarkoituksena oli varmistaa Israelin joukkojen vetäytyminen Libanonista.
Pahimmat kiistat ovat viime vuosina keskittyneet Etelä-Libanonin niin kutsutun sinisen linjan alueelle. Sininen linja on vuonna 2000 syntynyt jakolinja Israelin ja Libanonin välillä, eikä sillä ole virallisen valtiorajan asemaa. Olli Nurmi painottaa, että kyseessä ei sinänsä ole kahden valtion välinen konflikti, vaan ei-valtiollisen toimijan muodostama uhka Israelille. Sinistä linjaa valvovat rauhanturvaajat ovat vuoden 2006 jälkeen pystyneet myötävaikuttamaan siihen, ettei alueella ole sodittu.
– Se on kiistaton menestys. Etelä-Libanonissa on käytännössä saanut kasvaa sukupolvi, joka ei ole joutunut kokemaan sotaa alueella, Nurmi toteaa.
Nurmi alleviivaa kuitenkin, ettei tilanteen vakauttamiseen ole pystytty vaikuttamaan poliittisella tasolla juuri mitenkään. Jännitteet ovat yhä olemassa ja tilanne on niiltä osin edelleen räjähdysherkkä.
– Palveluksessa ollessa ymmärtää hyvin nopeasti, että kriisinhallinnan vaikuttamismahdollisuudet konfliktin taustatekijöihin ovat melko rajalliset, Nurmi avaa.
Diplomaatin töissä rauhanturvaajapalveluksen jälkeen toiminut Nurmi sanoo, ettei ennen palvelukseen astumista osannut suhteuttaa omia ennakko-odotuksiaan paikan päällä odottavaan tilanteeseen. Hän kertoo yllättyneensä, kuinka rauhalliselta Etelä-Libanonin tilanne päällisin puolin vaikutti.
– Ei kuitenkaan tarvinnut kaivaa paljoa pintaa syvemmältä ymmärtääkseen, millaisia jännitteitä alueella on ja kuinka syviä ne ovat, Nurmi kuvailee.
Libanonissa on tähän päivään mennessä menehtynyt 12 suomalaista, joista suurin osa on liittynyt liikenneonnettomuuksiin. Nurmi kertookin, että rauhanturvaajan kannalta suurin turvallisuusuhka Libanonissa on liikenne. Varsinaisissa operatiivisissa tehtävissä on menettänyt henkensä ainoastaan muutama suomalainen. Nurmen mukaan hän ei palvellessaan joutunut pelkäämään turvallisuutensa puolesta kertaakaan.
– Niin kauan kuin oma turvallisuudentunne pysyy yllä, pystyy kyllä sopeutumaan, Nurmi sanoo.
Turvallisuudentunne kaikkoaa hyvin nopeasti siirryttäessä Afganistaniin, missä toteutettiin Suomen kenties ristiriitaisin kriisinhallintaoperaatio ISAF. Nykyään ISAF-operaation tilalla pyörii Naton johtama, Afganistanin hallinnon tukemiseen ja asevoimien koulutukseen keskittyvä Resolute Support. Suomalaiset rauhanturvaajat ovat kuitenkin palvelleet Afganistanin aavikkoisilla aroilla jo vuodesta 2002.
Nykyistä Resolute Support-operaatiota edeltäneessä ISAF:issa korostui Afganistanin asevoimien kanssa operointi ja yhdessä toteutetut operatiiviset tehtävät suomalaisten toimialueella Pohjois-Afganistanissa. Maavoimien esikunnasta kerrotaan, että Suomi osallistui operatiivisten tehtävien lisäksi yhdessä muiden ISAF-operaatioon osallistuvien maiden kanssa toimintaan, jossa koulutettiin 350 000 sotilasta ja poliisia.
Afganistanin kriisissä keskeisenä osapuolena on ollut alusta asti sunni-muslimien ääriliike Taleban, jonka Yhdysvallat syrjäytti vallasta vuonna 2001. Miltei kaksi vuosikymmentä sitten perustettiin kansainvälinen kriisinhallintaoperaatio ISAF, joka käynnistyi aluksi maaryhmäoperaationa, ja muuttui Nato-johtoiseksi syksyllä 2003. Operaation tarkoituksena on maan turvallisuusviranomaisten tukeminen ja turvallisuustilanteen vakauttaminen. Taleban-kapinalliset jatkavat kuitenkin taistelua hallituksen joukkoja vastaan vielä tänäkin päivänä.
Afganistanissa palveleva suomalaisen osaston vanhin, eversti Ali Mättölä kertoo, että vuoden 2019 kesän ja syksyn aikana maan turvallisuusviranomaisia vastaan taistelevien kapinallisryhmittymien toiminta Pohjois-Afganistanissa on kiihtynyt huomattavasti. Lokakuun 2019 aikana raportoitiin yhteensä noin 150 kapinallisten toteuttamaa iskua tai taistelukosketusta maan turvallisuusviranomaisten kanssa. Luku on korkein vuonna 2014 perustetun Resolute Support-operaation aikana ja kertoo Talebanin vahvistuneesta jalansijasta Pohjois-Afganistanissa.
– Alueen turvallisuustilanne on heikentynyt siitä huolimatta, että Afganistanin asevoimien suorituskyky ja operaatioiden tehokkuus ovat kehittyneet ISAF- ja RS-tukitoimien ansioista, eversti Mättölä kuvailee.
Rauhanturvaajat toimivat Afganistanissa yhteistyössä hallituksen joukkojen kanssa. Näihin joukkoihin kohdistuvat iskut eivät ole epätavallisia ja myös kaksi suomalaista rauhanturvaajaa menehtyi kapinallisten tienvarsipommi-iskuissa ISAF-operaation aikana. Erityisesti ISAF:in aikana suomalaiset sotilaat joutuivat toimimaan ajoittain hyvinkin haastavissa olosuhteissa. Vuosien 2009-2010 aikana operaation toiminta oli Pohjois-Afganistanissa laajimmillaan ja suomalais-ruotsalainen kriisinhallintajoukko osallistui useisiin yhteisoperaatioihin paikallisten turvallisuusviranomaisten kanssa.
Kyseiseen aikaväliin ja ISAF-operaatioon liittyi aikanaan paljon keskustelua Suomen roolista Afganistanin kriisissä. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak kuvaili vuonna 2013 Uuden Suomen haastattelussa Suomen käyvän sotaa Afganistanissa. Myös entinen Puolustusvoimain komentaja, kenraali Gustav Hägglund sanoi vuonna 2009 Suomen olevan Afganistanin sisällissodan osapuoli.
Tilanne vuonna 2009 alkoi muistuttaa täysimittaista sotaa kapinallisten ja Afganistanin hallituksen joukkojen välillä. Myös suomalaiset päätyivät usein tulikosketukseen kapinallisten kanssa ja joutuivat vastaamaan kapinallisten tuleen itsepuolustukseksi tilanteista irtaantuakseen. Väite Suomesta sisällissodan osapuolena kiistettiin aikanaan ulko- ja puolustusministeriöstä lähtien.
Suomi on myös käyttänyt Afganistanissa Utin jääkärirykmentissä sekä Rannikkoprikaatissa koulutettuja erikoisjoukkoja. Maavoimien esikunnan mukaan erikoisjoukkoja on käytetty Afganistanin operaation eri vaiheissa kulloinkin vallinneen tilanteen ja operaation asettamien tarpeiden mukaisesti.
Vaikeissa olosuhteissa Afganistanissa on parhaimmillaan palvellut noin 200 suomalaista rauhanturvaajaa. Samaan aikaan maailman vaarallisimmaksi kriisinhallintaoperaatioksi kuvailtuun Malin YK-johtoiseen MINUSMA-operaatioon osallistuu tällä hetkellä ainoastaan viisi suomalaista. Lisäksi Malissa toimivassa EU-johtoisessa koulutusoperaatio EUTM:ssä suomalaisten vahvuus on tällä hetkellä vain kolme.
Islamistisen terrorismin riivaamassa Malissa sota kärjistyi vuonna 2012, jolloin hallituksen joukot taistelivat tuaregikapinallisten kanssa Pohjois-Malin hallinnasta. Konflikti on levinnyt koko maahan ja uudeksi ongelmaksi ovat muodostuneet erilaiset jihadistiryhmät, kuten Sahelin savannivyöhykkeellä toimiva Islamilaisen Maghrebin al-Qaida sekä äärijärjestö Isis. Apulaisosastopäällikkö Helena Partanen puolustusministeriöstä kuvailee Malin turvallisuustilannetta hyvin hauraaksi.
– Ei voi sanoa, että vuoden 2013 jälkeen pysyvämpää vakauttamistrendiä olisi ollut, Partanen avaa.
Suomen henkilömäärällisesti vähäisestä osallistumisesta huolimatta Partanen kuvailee Malin vakauttamisen olevan Suomelle ja eritoten Euroopalle tärkeä. Lisäksi hän mainitsee Afrikkaan panostamisen näkyvän nykyisen hallituksen ohjelmassa vahvasti.
– Mali on Euroopan turvallisuuden näkökulmasta nähty tärkeäksi. Malin romahtaminen heijastuisi laajemmalle alueelle, Partanen kertoo.
Suomen keskittyessä Malissa esikuntatehtäviin, on Ruotsi tänä vuonna suunnitellut lähettävänsä maahan 150 erikoiskoulutetuista taistelijoista koostuvan osaston helikoptereineen. Ruotsi sekä muut pohjoismaat ovat osallistuneet Malin riskialttiiseen operaatioon muutenkin suuremmalla panoksella. Partanen huomauttaa, ettei Suomen vahvemmasta osallistumisesta ole toistaiseksi käyty poliittista keskustelua.
– Tällä hetkellä ei ole ollut laajempaa keskustelua siitä, että osallistuisimme vahvemmalla panoksella YK:n MINUSMA-operaatioon eikä sitä ole poliittisesti arvioitu, Partanen avaa.
Osallistumisen vahvistaminen edellyttää asian valmistelua valtioneuvostossa ja eduskunnassa. Päätökset Suomen osallistumisesta uusiin operaatioihin, ja osallistumisvahvuuden muutoksista, tekee tasavallan presidentti.
Tällä hetkellä kymmeneen sotilaallisen kriisinhallinnan operaatioon osallistuva Suomi näyttää ottaneen naapureitaan hieman varovaisemman lähestymistavan rauhanturvaajien lähettämisessä maailmalle. Suomi ei kuitenkaan pelkää lähettää joukkoja vaarallisiinkaan paikkoihin, mikä näkyy erityisesti intensiivisessä osallistumisessa Afganistanin, Irakin ja Libanonin operaatioihin.
Kriisinhallinnan tulevaisuus on lisäksi jatkuvasti valtioneuvoston ja eduskunnankin pöydällä, ja 5. maaliskuuta asetettu parlamentaarinen kriisinhallintakomitea aloittelee parhaillaan työtään. Voi siis sanoa, että vuosikymmeniä vanhat suomalaiset juuret kansainvälisen kriisinhallinnan ytimessä jatkavat kasvuaan ja Suomen osuus sotilaallisessa kriisinhallinnassa jatkuu vahvana ja monipuolisena.