Sotilaan naama ei pysy peruslukemilla
Kirjoittaja pohtii huumorin merkitystä osana kriisinsietokykyä.
Luulen, että tämän kolumnin kirjoittamishetkellä tammikuun saapumiserä on kenties ensimmäisessä metsäharjoituksessaan, istumassa kannonnokalla jäinen rynnäkkökivääri reisien päällä miettien, tätäkö elämä tulee olemaan seuraavien kuukausien ajan. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun kaikki mahdolliset elämää hankaloittavat asiat harmittavat. Kylmettyneistä varpaista kuristavaan kypäräremmiin, loputtomasta väsymyksestä pakin reunasta lipsahtavaan pakkipussiin, jonka johdosta mannapuuro leviää sormille ja pakin kylkeen.
Miksi ihmeessä intistä puhuttaessa kerrotaan virne naamalla mitä hauskimpia tarinoita ja miksi ihmeessä tänne haikaillaan takaisin, kun antaisimme mitä vain päästäksemme pois kovilta telttapatjoilta talven kangistamasta metsästä? Oma koti ja oma sänky tuntuvat niin kaukaisilta ajatuksilta, että kyyneleet käyvät kuristamassa kurkkua ajatuksen päästessä valloilleen hyisessä kipinävuorossa.
Se kuuluisa leveä virne inttitarinan kertomisen aikana on perua niistä pienistä hetkistä, jolloin se sama virne kävi kasvoilla: välillä se sikisi kolmirivissä seisoessa herra ylikersantin hauskasta sanavalinnasta tai vierellä marssivan rakkaan taistelutoverin hupaisasta olemuksesta. Jotkut hetket vain tuntuivat niin tragikoomisilta, ettei silloin oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Siispä naurettiin.
Eikä inttiä turhaan nostalgisoida, palveluksen viehätys on sen koomisuudessa. Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta lainaten: ''asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat''. Sen jälkeen kun punkka on särmätty, varsikengät lankattu ja parta ajettu, löytyy päivän palveluksesta yleensä hetkiä, jolloin pieninkin asia aiheuttaa porukassa hepulin ja hyvä niin. Ilo ruokkii optimismia ja optimistinen sotilas on ainakin hieman tehokkaampi kuin "gonahtanut". Tiedettiinhän se jo 40-luvulla, ainakin jos Tuntemattoman sotilaan kujeilu saavutti vastineensa oikeassa elämässä:
– Ihminen oli alkuansa kala, Lahtinen toteaa.
– Mää ole ahvena!, Hietanen uhoaa tohkeissaan, mikä aiheuttaa naurunremakan.
