Sodan ammattilainen

Suomalainen Aleksi Lysander lähti 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan, maailman vaatimipaan sotilaskoulutukseen. Kun Ukrainan sota alkoi, hän lähti ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa eturintamalle. Aleksille heikompien auttaminen on ollut velvollisuus aina.

Helsingin keskustan sydämessä sijaitsevan GLO Hotel Artin juhlatilassa odottaa totisen ja itsevarman näköinen parrakas mies. Miehen naama on tuttu vastikään julkaistun Tuomas Kyrön romaanin Aleksi Suomesta kannesta. 

Parran ja lippalakin alle naamioituva mies on Aleksi Lysander. Mies jonka nimi vaihtui Samuli Jussheikistä spartalaisen komentaja Lysandroksen muunnelmaksi. Mies, joka jätti 18-vuotiaana kaiken taakseen ja liittyi Ranskan muukalaislegioonaan, maailman kenties vaativimpaan sotilaskoulutukseen. 

Jotta Aleksin tarinaa voi ymmärtää, on palattava ajassa taaksepäin hänen nuoruuteensa. 

Ensimmäinen sota

Tornion ja Oulun alueella vietetty lapsuus ja nuoruus yksinhuoltajaäidin kanssa oli raskas, ja sitä varjosti ajaton piru, kiusaaminen. Perheen tuki ja rakkaus loivat voimaa Aleksille. 

– Pohjoisessa ei ollut monia minun kaltaisiani poikia. Pienestä pitäen sain kuulla nimittelyä, lähinnä ihonväristäni. Eniten kirpaisi se, kun ne ketä luulit kavereiksi lähtivät mukaan siihen.

– Parhaat muistot menevät lapsuudesta isovanhempien maatilalle. Olin jo pienenä kova tekemään töitä. Herättiin aina todella aikaisin joko hoitamaan eläimiä, leipomaan pullaa tai tekemään pihatöitä, hän muistelee.

Päiväkoti-ikäiselle Aleksille koko maailma näyttäytyi jännittävänä mahdollisuuksia täynnä olevana paikkana, mutta kouluaikana jokin muuttui.

Oppilaana hän oli ahkera ja varsin lahjakas. Koulun lisäksi nuorukaisen elämässä oli vahvasti mukana uiminen, jota hän harrasti kilpatasolla.

Koulussa ja uinnissa Aleksilla oli kavereita, mutta etenkin teini-ikään saavuttaessa erilaisuutta ei hyväksytty, ja hänestä tuli ulkopuolinen. Haukkuminen, syrjintä ja selän takana puhuminen voimistuivat. Aleksin sisällä alkoi palaa liekki.

– Silloin älysin, että jotakin on tehtävä. On päästävä muiden yläpuolelle, on tehtävä jotain äärimmäistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna kokemukseni yläasteelta eivät enää hetkauta, mutta siihen vaadittiin legioonan kaltainen koettelemus.

Aleksilla oli ollut aina selvä visio siitä, että hän menee armeijaan. Suomen varusmiespalveluksesta sukeltajakoulu kiinnosti, mutta Ranskan muukalaislegioona kiinnosti enemmän.

– Päätin jo 16-vuotiaana, että menen legioonaan, jonka portit näin omin silmin interrailin aikana. Siinä ei ollut enää tahdosta kyse, sinne oli päästävä. Ylitin itseni ensimmäistä kertaa 18-vuotiaana lähtiessäni pois kotoa, hän tiivistää.

Hän myös lisää, että vaikka rankan nuoruuden kokemukset olivat varmasti jollain tasolla yksi vaikuttava tekijä päätökseen, niin kaikista eniten hän halusi voittaa itsensä. Tavoitteena oli saavuttaa henkilökohtainen mestaruus.

Legioona muuttaa miehen

18-vuotiaana kotikaupunki Oulu jäi taakse ja matka kohti tuntematonta alkoi. Kotikaupunkia voi pitää oikeastaan varsin epäolennaisena käsitteenä, sillä todellisuudessa Aleksi jätti taakseen koko elämänsä.

– Se vaati kaiken, aivan kaiken. Olin tehnyt sen päätöksen, ja tiesin mitä se vaati. Olin päättäväinen. Sitä se vaati ensimmäisestä päivästä lähtien eniten. Legioona vie ihmiseltä kaiken fyysisen ja henkisen energian. Täytyy olla vahva, hän kiteyttää.  

Marseillessa legioonan kasarmilla odotti täysin uudenlainen elämä ja kulttuuri, johon moni haluaa mukaan, mutta vain harvat pääsevät. Legioonaan pyrkivien sotilaiden on kestettävä etenkin alussa shokeeraava alokaskausi. 

– Siellä pyritään jo nopeasti savustamaan heikoimmat ulos. Ensimmäisen vuoden aikana sotilaat laitetaan äärimmäisen kovan paineen alle. Simputusta, rääkkäystä ja rangaistuksia seuraa, jos ei tee niin kuin käsketään.

Lopulta viisi vuotta kestäneen palveluksen aikana Aleksi kävi läpi fyysisen ja henkisen helvetin, joka luonnollisesti muuttaa ihmisen. Legioonassa miehestä luodaan konemaisen tehokas sotilas, joka tottelee käskyä kuin käskyä ilman kyseenalaistamista.

– Tuon ajanjakson jälkeen kovinkaan monet asiat eivät enää hetkauta. Eivät edes ne lapsuuden kokemukset, hän alleviivaa.

Aleksin mukaan legioonassa ei ole juurikaan positiivisia piirteitä, mutta sotilaiden yhteishenkeä vastaavaa ei löydy muualta.

– Jokainen legioonalainen on kokenut saman. Siellä ei katsota nimiä, taustoja tai mitään muutakaan. Minun nimenikin syntyi siellä, ja niin syntyi muillakin. Sotilaille luodaan uudet identiteetit. Kaikki joutuvat myös puhumaan yhteistä kieltä eli ranskaa, ja yleensä opettelevat sen sujuvaksi palveluksen aikana, hän kertoo.

Lysander vietti viisi vuotta Ranskan muukalaislegioonassa. Kuva: WSOY

Lämpimiä muistoja intistä

Aleksi ehti palvella muukalaislegioonassa yhteensä viisi vuotta, kunnes hänen oli palattava takaisin Suomeen suorittamaan varusmiespalvelus. 

– Ei minun ollut ikinä tarkoitus olla legioonassa koko elämääni. Inttiä olin lykännyt Suomen puolella jo niin paljon, että se oli pakko tulla suorittamaan. Lähdin Sodankylään Jääkäriprikaatiin tammikuussa 2012. Neljä päivää aiemmin olin vielä Burkina Fasossa, hän muistelee.

Sodankylässä Aleksi suoritti varusmiespalveluksensa vuodessa. Hän oli moottorialiupseeri, ja päätöksen tästä hän oli tuttuun tapaansa tehnyt jo hyvissä ajoin.

– Suomen armeija oli minulle kuin suuri tietopankki. Halusin saada siitä mahdollisimman paljon irti, ja moottorialiupseerikurssi tarjosi minulle muun muassa rekkakortin. 

– Sodankylä taas valikoitui paikaksi siksi, että halusin oppia toimimaan Suomen ankarassa talvessa. Olin sotinut legioonan alaisena vaikka ja missä, mutta tällaisesta ympäristöstä minulta ei löytynyt kokemusta, hän toteaa.

Kaiken kaikkiaan varusmiespalvelus tarjosi paljon hyödyllistä kokemusta ja uusia oppeja, sekä myös muistoja, joihin Aleksi palaa vielä tänäkin päivänä.

– Jo alusta alkaen tiesin, miten armeijassa ollaan, ja hyödynsin tätä. Tiesin mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä, ja mitkä eivät niinkään. Ensimmäisten viikkojen aikana hankin itselleni vapautukset parranajosta, kumisaappaiden käytöstä ja sain itselleni aurinkolasit, jotta ei tarvitsisi katsoa koko ajan ylöspäin aurinkoa kohti, hän toteaa huvittuneena.

Sotilaskoulutuksessa Aleksi pärjäsi luonnollisesti erinomaisen hyvin, eikä ampumista tai marssimista tarvinnut juurikaan opetella. Sotilaskuljettajana hän hankki sanojensa mukaan paljon uusia taitoja ja ominaisuuksia, sillä rekalla ja muilla sotilasajoneuvoilla ajaminen tuli tutuksi.

Myöhemmin varusmiesjohtajana häntä arvostettiin kovasti alokkaiden keskuudessa. Vaikka alokkaat eivät välttämättä tienneet hänen taustastaan, johtamistyyli teki heihin ilmeisen vaikutuksen. Hommat hoidettiin kunnolla, mutta pilke pysyi myös Aleksin silmäkulmassa.

– Me tehtiin asiat aina vähän omalla tyylillä. Herätin jätkät aina puoli tuntia aiemmin, siivottiin ja mentiin syömään ennen muita. Tämä vaikutti muiden silmissä siltä, että tehtäisiin enemmän hommia, vaikka oikeasti hankin tällä tavalla meille enemmän vapaa-aikaa. 

Ihmetystä pohjolan perukoilla herättivät myös kasarmialueella raikuneet ranskankieliset huudatukset ja marssilaulut. Nämä olivat tietysti peräisin Aleksilta, joka opetti niitä joukkueelleen. 

– Kyllähän siinä pojat vähän ihmettelivät, mutta kai se heillekin oli ihan hauska kokemus, hän naurahtaa.

– Kaiken kaikkiaan intti oli kyllä hienoa aikaa, se sopi minulle täydellisesti. Se, miten palvelusta kohtaan asennoituu, vaikuttaa hirveän paljon. Minulle suurin motivaattori oli uusien asioiden oppiminen, hän lisää.

Ukraina veti puoleensa

Intin jälkeen Aleksin elämä jatkui Etelä-Afrikassa, jossa hän kouluttautui henkivartijaksi. Samaisen koulutuksen käyvät esimerkiksi kuningas Charles III:n henkivartijat, eli kyseessä ei ole ihan tavallinen järjestyksenvalvojakurssi. 

– Se on maailman paras henkivartijakoulutus. Vaikka olenkin sotilas, niin minulta löytyy kyllä pätevyydet hyvin moneen eri ammattiin, hän toteaa.

Vuodet Afrikassa vierivät työskennellessä öljy-yhtiöille, YK:lle, yksityisille firmoille ja valtioille. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. 

Aleksilla oli myös vuosien saatossa vaimo, malawilainen nainen. jonka kanssa tulevaisuus näytti valoisalta. Sotilaan arki oli muuttumassa. 

Pariskunta päätyi lopulta kuitenkin avioeroon. Työkuviotkaan eivät luistaneet enää samalla tavalla. Tilanne äityi siihen pisteeseen, että Aleksista tuli itsetuhoinen.

Samoihin aikoihin uutiset täyttyivät tiedosta: Venäjä on aloittanut hyökkäyssodan Ukrainaan.

– Lähdin Ukrainaan miltei heti hyökkäyksen alettua. Ei tällainen sotilas voi jäädä seuraamaan vierestä. Se ei olisi ollut oikein. Minunlaisiani ihmisiä ei loppupeleissä ole paljoa, joten se paikka oli vain täytettävä.

Ukrainassa hän oli lopulta reilun puolen vuoden ajan. Kokemukset siellä olivat raskaita.

– Sotilaan mieli on yksi sellainen aihepiiri, joka on erittäin vaikea. Kyllähän se jättää jäljet, mutta kun on elänyt niin paljon sodan keskellä niin ei sitä osaa sanoa millainen ihminen olisin, jos en olisi lähtenyt tälle polulle, Aleksi pohtii.

– Kyllähän niitä traumoja on, mutta niistä on vaikea puhua kenellekään, kun ei kukaan niitä ymmärrä. Jotta ne ymmärtäisi, on ne täytynyt kokea sodassa. Kaikki ne räjähdykset, menetykset ja muiden vahingoittaminen, hän lisää.

Sotilaan tehtävä on aina sama, vihollisen lyöminen. Sotilaat tekevät aina mitä sotilaat tekevät.

Ukrainassa Aleksi vietti aikaa muun muassa Irpinissa. Tupakka oli yksi harvoista viihdykkeistä alueella. Kuva: WSOY

Tavallinen ihminen

34-vuotias Aleksi on maailmaa nähnyt ammattisotilas, jonka tarina on ainutlaatuinen. Hän on kuitenkin tämän lisäksi myös ihminen, jolla on kenelle tahansa ominaisia kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia.

– Luen historiaa todella paljon. Sotahistoria ja tieteen historia ovat sellaisia asioita mitkä kiehtovat. Psykologia, ja se miten ihmiset käyttäytyvät, kiinnostaa myös kovasti. Tykkään analysoida ihmisiä, hän toteaa.

– Siinä tavallaan kehittää myös itseään, kun pohtii miksi ihmiset käyttäytyvät tietyllä tapaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, sen pohtiminen on mielekästä, hän lisää.

Tulevaisuudestaan Aleksi ei osaa ennustaa vielä mitään. Sotilaana on elettävä päivä kerrallaan. Koskaan ei tiedä milloin tulee taas aika lähteä sinne missä apua kaivataan. Silloin ei voi luvata läheisille, että tavataan taas uudelleen. Silloin tehdään sitä, missä ollaan parhaita, ollaan sotilaita ja tähdätään elämään seuraavaan päivään saakka.