Sininen sunnuntai
Kirjoittaja käsittelee kolumnissaan koti-ikävää, sekä omaa tulevaisuuttansa.
Nykyään nautin intistä paljon, koska saan tehdä sitä mitä rakastan, eikä tarvitse joka viikko
rymytä metsässä huutamassa "LAUKAUS LAUKAUS" Silti tunnen piston sydämessäni joka
kerta, kun lähden takaisin.
Huomaan, kuinka kaipaan intti-arjessa perhettäni ja erityisesti tyttöystävääni. Tietenkin
elämme sosiaalisen median kulta-aikaa, jolloin voimme lähetellä toisillemme viestejä,
meemejä tai vaikkapa reseptejä, joita on ihan pakko kokeilla kun pääsen taas lomille.
Soittelu on myös helpompaa kuin ennen, koska kaikkien ei tarvitse jonottaa samalle
lankapuhelimelle puhumaan. Silti tunnen oloni tyhjäksi.
Onnekseni erityistehtävääni kuuluu sähköpostien ja viestien päivystäminen, joten voin olla
puhelimella enemmän kuin "normaalissa" palveluksessa. Silti tunnen olevani kuplassa
muusta maailmasta, joka sijaitsee toimiston ja kasarmin ulkopuolella.
Viestittelemme tyttöystäväni kanssa paljon. On ihanaa, että on ihminen, joka muistaa kuinka
monta aamua on jäljellä paremmin kuin minä itse. Tunnen sydämessäni kuinka minua
odotetaan taas kotiin. Viimeiset halaukset sunnuntaisin saavat silmäni aina kostumaan.
Avaan silmäni. On uusi maanantai. Kuulen kuulutuksesta kuinka enää on vain 65 aamua
jäljellä. Tajuan mielessäni, että sehän tarkoittaa enää vain kahta kuukautta. Miten olen ollut
täällä jo seitsemän kuukautta? Aika on mennyt niin nopeasti.
Muistan vieläkin, kuinka ihan vähän aikaa sitten seisoin Karjalan prikaatin porteilla kylmänä
tammikuun aamuna. Odotimme ystäväni kanssa pakkasessa, enkä tiennyt mitä odottaa. Nyt
katselen toimiston ikkunasta aurinkoista Helsinkiä ja mietin, kuinka tätä parempaa
palvelustehtävää ei voisi toivoa. Arjessani pääsen tekemään kaikkea valokuvaamisesta
videoihin, joissa selitämme palvelustoverini kanssa mistä sana “gonahdus” tulee. Olen myös
täällä ollessani saanut matkata varuskunnissa ympäri Suomea ja päässyt tapaamaan, sekä
keskustelemaan monipuolisten ihmisten kanssa. Haastatellessani lakimieskokelas Linnea
Ekholmia Lappeenrannassa tunsin piston sydämessäni. Tiesin vihdoin, mitä haluan tehdä
tulevaisuudessa työkseni.
Olen yläasteelta saakka tiennyt, että haluan olla media-alalla töissä jossain muodossa.
Ollessani osana Puolustusvoimien mediatuotantotiimiä olen saanut työkokemusta, sekä
mahdollisuuksia, joita ei muualta saa. Tunnen kipinän, jota en halua hukata.
Lukiossa radiotyön opettaja sanoi ryhmällemme “media on hyvä harrastus, mutta huono
ammatti”. Vaikka nämä sanat tulevat pysymään ikuisesti takaraivossani, haluan silti lähteä
yrittämään. Haluan levittää siipeni ja todistaa, että minusta on siihen. Tiedän, että saan perheeltäni ja muilta läheisiltäni tukea kaikkeen. Muuta en tarvitse. Onneksi vain muutama
sunnuntai jäljellä. Suljen silmäni.
