– Minua pidettiin uhkarohkeana, entinen suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen kuvailee siirtymistään supon johtoon.
Hänen kautensa supossa, 1978–1990, oli maailmanpoliittisesti erittäin merkittävää aikaa. Useita kinkkisiä toimia ja päätöksiä tuli tuolloin päällikön pöydälle. Aivan loppumetrien tapahtumista julkisuus räjähti käsiin, kuitenkin vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, kun syntyi käsite "Tiitisen lista". Media halusi julki asiakirjan, jolla on 18 Itä-Saksan tiedustelupalvelua kiinnostaneen suomalaisen nimeä. Näiden henkilöiden yksityisyyden suojaamiseksi asiakirja tulee julkiseksi vasta vuonna 2050, kun tieto on niin sanotusti vanhentunut.
Tiitinen on seurannut nimeänsä kantavan listan uutistarjontaa. Hän tosissaan ihmettelee, miksi lista on niin kiinnostava.
– Tästä on kohistu ihan suotta. Se valtio, jonka hyökkäysoperaatiosta oli kyse, oli tiedettävästi lakkaava, ja minä olin jättämässä virkani. Jätin listan kassakaappiin, mutta yksikään seuraajistani ei ole nähnyt aiheelliseksi tehdä sille mitään. Ihmiset eivät vain hyväksy sitä, että jotain jätetään kertomatta.
Yli 12 vuotta supon toimintaa aitiopaikalta seurannut Tiitinen, 73, on yhä aktiivisesti kiinnostunut Suomen tiedusteluasioista. Uusien lakien myötä verkkovalvontaa on saatu kiristää, mikä on huolestuttanut kansalaisia. Entinen supon päällikkö tyrmää suomalaisten huolet heidän yksityisyytensä loukkaamisesta.
– Minun aikanani hankittiin mahdollisuuksien mukaan tasavallan tarvitsema tieto. Nykyajan tavalliset kansalaiset luulevat, että heidän tietojaan tongitaan. Se on turhaa itsekorostusta, sillä ammattitaitoiset virkamiehet eivät koske sellaiseen, mikä ei heille kuulu. On ilman muuta selvää, että myös Suomi tarvitsee parasta nykyteknologiaa ja valtuuksia käyttää sitä, koska puolustuksellisten keinojen tulee olla omissa käsissä.
Supon päällikön työtehtävää ei voi verrata mihinkään muuhun, eikä sitä pysty oikein harjoittelemaankaan. Tiitinen oppi kuitenkin hyvin nopeasti tiedustelualan salat ja tehtävänhoito sujui hyvin myös Mauno Koiviston aikana.
– Koivisto keksi aina jonkin uuden syyn, miksi minun täytyi jatkaa. Muut esitetyt ehdokkaat eivät "valtiovallan arvovallan mukaisia".
Tiitisen mukaan hänen aikanaan yli parikymmentä ulkomaiden vakoojaa lähetettiin pois Suomesta, mikä oli kansainvälisenkin vertailun mukaan kunnioitettava määrä. Sen ajan supon menestyksestä hän kiittelee osaavia alaisiaan.
– Minulla oli rivissä muutama tähtipelaaja, jotka olivat enemmän kuin hyviä.
Vaikka salaisuuksien pitäminen tuntuu rankalta, Tiitinen on selvinnyt lavertelematta. Hän on pitänyt ohjenuornanaan natsi-Saksan sodan ajan Suomen suurlähettilään Wipert von Blücherin viisautta.
– Salaisuus. Niin kauan, kun se on sinun hallussasi, se on sinun vankisi. Mutta, jos kerrot sen jollekin toiselle, sinusta tulee sen vanki.
Seppo Tiitinen on pitkäaikaisin eduskunnan pääsihteeri. Hän hoiti tehtävää 23 vuoden ajan vuosina 1992–2015.
Valmistumisen ja asepalveluksen jälkeen Tiitinen sai jatkaa ennen inttiä alkaneessa virkasuhteessa opetusministeriöstä, missä hän pääsi esittelijänä kirjoittamaan lakitekstiä.
Hän oli loistava työssään ja eteni urapolullaan nopeasti. Kunniakas ura tuolla alalla olisi voinut loppua alkuunsa, kun tuomarin tehtävät alkoivat kiinnostaa.
– Elämä kääntyi opetusministeriössä siten, että olin sopinut meneväni istumaan käräjiä Varkauteen, minkä jälkeen Itä-Suomen hovioikeus saattoi antaa pätevyyden toimia tuomarina.
Tiitinen oli valmistautunut lähtemään tuomariharjoitteluun vuoden 1972 keväällä, kunnes tuolloinen opetusministeri Matti Louekoski sai taivuteltua nuoren juristin miettimään uudestaan.
– Hän sanoi minulle, että minun ei kannata lähteä Varkauden tuomiokuntaan mätänemään. Vastaehdotuksena hän lupasi kiertoajelun neljään ministeriöön vuoden aikana ja kahden palkkausluokan korotuksen.
Louekosken tarjous jäi kuitenkin unholaan, kun Paavo Väyrynen soitti ja kertoi, että eduskunnassa oli vapaana sivistysvaliokunnan sivutoimisen sihteerin virka.
– Olin keskustan ehdokas, kun parempaakaan ei ilmeisesti ollut tiedossa. Lopulta sain paikan äänin 9–8 vuoden 1972 valtiopäivien ajaksi.
Siitä eteenpäin nousukiito vei Tiitisen tehtävästä toiseen, joista merkittävimpinä paikka perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokunnan sihteerinä 1977–78 ja myöhemmin eduskunnan pääsihteerin virka 1992–2015. Hänen aikanaan lakien synnyn keskiössä ei käsitelty merkittäviä aloitteita nykypäivänä puhuttelevaan naisten asepalvelukseen. Hän kuitenkin uskoo, että jos silloin olisi eletty tämänhetkisessä maailmassa, asia olisi ollut samaan tapaan kuuma puheenaihe.
Ennen ajateltiin, että samalla tavalla kuin mies on varusmiespalveluksessa vuoden, nainen hoitaa kotia ja lapsia. Sukupuoliroolien murroksen vuoksi naiset ovat yhä aktiivisemmin mukana kodin ulkopuolisissa asioissa, ja esimerkiksi syntyvyys on laskussa. Kun miehille palvelus on yhä pakollinen, Tiitinen on sitä mieltä, että naisten asepalveluksen mahdollistaminen on ollut oikea toimenpide tasa-arvon näkökulmasta.
– Jos naisille olisi joku vastaava palveluvelvollisuus, se olisi reilua. Tasa-arvo on edennyt siinä määrin, että ne naiset, jotka haluavat ase kädessä palvella, sen myös voivat tehdä.
Tiitinen muistelee omaa aikaansa yliopistossa, kun eräs professori pilkkasi luennoilla olevia naisia siitä, että ovat rohjenneet hakeutua lukemaan lakia. Tilanne on useilla aloilla, kuten oikeustieteessä, kääntynyt päälaelleen. Hänen mielestään systeemi ei ole toimiva, kun pojille on tarpeen antaa säälipaikkoja, jotta kaikki opiskelijat eivät olisi naisia.
– Kun olin opetusministeriössä, tietyt alat alkoivat sukupuolisesti yksipuolistua naisten suuntaan. Esimerkiksi eläinlääkäreiksi ei siihen aikaan olisi päässyt tarpeeksi miehiä, jos olisi menty suoraan todistuksen ja pääsykokeiden pisteiden mukaan. Jo silloin piti manipuloida tuloksia, jotta jokunen mies pääsisi armosta sisään.
– Jotkut työtehtävät vaativat sellaista fyysistä voimaa, jota kaikilla naisilla ei ole. Täten esimerkiksi varusmiespalveluksen suorittamisesta annettiin bonuspisteitä.
Nuoruudessaan Tiitinen oli ahkera opiskelija, eivätkä suuretkaan luku-urakat tuottaneet vaikeuksia.
– Kyllähän minä olin hikipinko. Minulla tieto ei jäänyt kovin helposti päähän, joten piti opiskella sitäkin enemmän.
Leppävirralla, lähellä Varkautta lapsuutensa viettänyt Tiitinen avaa, että hänen perheessään oppikouluun meno oli selvä juttu.
– Siihen aikaan oppikouluun oli kunnon pääsykokeet. Vaikka saavutus kouluun pääsystä oli merkittävä, sitä ei juhlittu, se vain todettiin.
Toisella luokalla oli valittava kieleksi joko saksa tai englanti. Tiitinen valottaa, että valinnalle oli käytännönkin syy.
– Meidän kodin rannalla oli muutamia kesämökkejä. Yhdessä asui Varkauden työväenopiston rehtori, jolla oli saksalainen vaimo. Naisen ensimmäisestä aviosta peräisin olevat lapset, jotka olivat suunnilleen samanikäisiä kuin minä, tulivat aina kesäisin käymään. Ajattelin, että jos opiskelen saksaa, voisin kommunikoida heidän kanssaan.
Tiitinen paljastaa, että hän oli päättänyt jo lukion alkaessa pyrkiä opiskelemaan oikeustiedettä Helsingin yliopistoon. Niinpä hän valitsi lukiossa kielilinjan, jonka oli tarkoitus tukea tulevaisuuden maalia paremmin.
– Kielilinjalla piti valita joko viisi tuntia latinaa tai kolme tuntia ranskaa ja kaksi tuntia piirustusta. Mielestäni piirustus oli perhostelua, joten se ei tullut kuuloonkaan.
Laudaturin papereilla ei Tiitisen epäonneksi päässyt enää suoraan sisään, kun oli hänen vuoronsa hakea jatko-opiskelupaikkaa. Pääsykokeita varten hän matkusti ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Maalaiskylän poikaa oli kesäyliopistosta tuttu ystävä vastassa.
– Ystäväni oli mennyt viikkoa aikaisemmin valmennuskurssille ja oli jo viikon vanha Helsinki-tuntija. Oli turvallista saapua Mäkelänkadun pysäkille, kun lähes-paikallinen oli odottamassa.
Molemmat heistä pääsivät sisään ja olivatkin hyviä oppilaita. Tiitinen, vaikka tunnollinen opiskelija olikin, vietti perinteistä opiskelijaelämää, joskin varsin hillitysti.
– Ensimmäisen tentin jälkeisenä iltana päätimme lähteä oikein huvittelemaan. Menimme Tuulensuu-nimiseen elokuvateatteriin, joka seisoi tuolloin Hakaniemen torin nurkalla. Siellä oli siihen aikaan synnilliseksi koettu elokuva Käpy selän alla juuri ilmestynyt. Pois kävellessämme tuumimme, että jos tentti ei mene läpi, siitä tietää koko Leppävirta, eikä sinne ilkeä mennä takaisin.
Huoli oli turha. Molemmat pojat sijoittuivat pisteissä kuuden parhaan joukkoon.
Tiitinen (kuvassa vasemmalla) yhdessä Savon prikaatin oikeusupseerin toimistoväen kanssa.
Varusmiespalveluksensa Tiitinen suoritti 1970–71 erikoisupseerikoulutuksessa. Hänet siirrettiin alokaskauden jälkeen suoraan Haminaan Reserviupseerikouluun.
– Tutkintonsa suorittaneilla oli mahdollisuus hakea erikoisupseerikoulutukseen. Mukaan otettiin juristeja, lääkäreitä, insinöörejä, pappeja ja tiedotusmiehiä. Minä en erikoismiehenä aliupseerikoulua käynyt, vaan RUK:n alussa oli parin päivän pikakurssi, joka korvasi AUK:n.
Upseerikokelaana hän sai mahdollisuuden korvaamattomaan työkokemukseen, kun nuori juristi pääsi Savon prikaatin esikuntaan oikeusupseerin apulaiseksi. Siellä Tiitinen sai ensimmäistä kertaa tosissaan näyttää, mihin hän kykenee.
– Minun tehtävänäni oli kuulustella ja tehdä kuulustelupöytäkirjat sekä syytekirjelmät. Siihen aikaan piti myös nimetä puolustusasianajaja, ja minä sitten puolustin sotaoikeudessa omia syytekirjelmiäni vastaan. Se oli hyvää hommaa, kun sain 50 markkaa per puolustettava.
Summa oli mukiinmenevä, sillä päiväraha oli tuohon aikaan alle kaksi markkaa. Vastuutakin oli toki kannettava.
– Kantahenkilökunnan jäsenten kesken tuli myös riitoja, joihin minun täytyi varusmiehen natsoilla mennä väliin.
Käytännön kokemuksen lisäksi Tiitinen piti alokasajastaan alkaen yleissivistäviä luentoja, jotka käsittelivät perusasioita, joita sen ajan nuorukaisten tuli juridiikasta tietää. Joskus käsky kävi metsäänkin, missä kirjaviisaudesta otettiin kaikki irti – ainakin periaatteen tasolla.
– Oli hirmuinen hyttyskesä. Lääkärit tiesivät, että kun nauttii yliannostuksen B-vitamiinia, ihon pinnalle tulee sellainen vahakerros, josta hyttyset eivät pidä. Ostimme Haminan apteekin tyhjäksi Beko Fortesta, josta tulee epämiellyttävä haju. Sittenpähän ilmeni, että itikoissakin on poikkeavia yksilöitä. Haisimme koko reissun vastenmielisiltä, kun ei sitä kerrosta pois voinut pestä, ja olimme silti puremilla.
Myöhemmin Tiitinen työskenteli urallaan perustuslain parissa vuosia, mutta varusmiespalvelusta tai presidentin asemaa ylipäällikkönä koskevia tapauksia hän ei montaakaan muista. Vaikka säännös ylipäällikön asemasta on lähtökohdiltaan alkuperäisessä asussaan, Tiitinen ei koe sen tarvitsevan muutosta.
– Presidentti voi luovuttaa poikkeusoloissa ylipäällikkyyden toiselle suomalaiselle, mihin meidän täytyy suomalaisina luottaa. Halosen aikana näimme, että asiat sujuvat, vaikka ylipäällikkö ei olisi varusmiespalvelusta suorittanut.
