Selvittyäsi kerran tiedät, että selviät jatkossakin

Alokasjakson ensimmäiset yöt kuluvat yleensä sängyssä pyörien. Et ole varma, onko Puolustusvoimien tarjoama leposija oikeasti pieni ja kova, vai onko ajatus vain omaa alkukankeuttasi.

Palveluksen edetessä pääset kokemaan ensimmäiset metsäyöt. Silloin ymmärrät, ettei punkka välttämättä ollutkaan se, mistä kiikasti alun perin. Monta aamua ja metsäyötä myöhemmin, kun luulet nähneesi jo pahimman, sinulle tarjoutuu mahdollisuus kokea yksi parhaista opetuksista, jonka voit palvelusaikanasi saada.

Uusimmalle, palveluksensa tammikuussa aloittaneelle, saapumiserälle tämä mahdollisuus tarjoutui joitain viikkoja sitten. Sen seurauksena moni soturi sai kunnian kiinnittää ansaitun koulutushaaramerkin lomapukunsa vasempaan hihaan. Sen kantaja saakin olla hyvin ylpeä saavutuksistaan ja osoittamastaan erikoisosaamisesta.

Kyseinen mahdollisuus on monelle yksi sen hetkisen elämän rankimmista kokemuksista: koulutushaaramarssi. Suorituksen aikaisesta väsymyksestä ja uupumuksesta huolimatta tämä inttitarinoiden paljon puhuttu huippukohta on piirtynyt varmasti itse kunkin verkkokalvoille.

Muistan itsekin kuinka suunnistaessamme aamuyön tunteina keskellä pilkkopimeää metsää monet ryhmästämme huomasivat, että riittävän väsyneenä on mahdollista torkkua marssiessakin. Siitä huolimatta olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että aiomme pyrkiä ensimmäisinä maaliin. 

Harmiksemme samanlainen kunnianhimo vallitsi myös muissa ryhmissä. Marssin pahin vastustaja ei kuitenkaan ollut yksikään kilpailuhenkisistä kavereista toisesta ryhmästä; pahin vastustaja oli oma mieli, ja sen voittaminen oli todellinen haaste. Suoritus on mahdollista keskeyttää milloin tahansa, mutta ainut, mikä saa taistelemaan sinnikkäästi maaliin asti, on sitkeys ja jääräpäisyys.

Loppujen lopuksi marssi muodostui monelle niin äärimmäiseksi suoritukseksi, että ystävämme viereisistä yksiköistä kertoivat tunnistaneensa yksikkömme taistelijat pingviinimäisestä kävelytyylistä vielä viikko marssin päättymisen jälkeen.

Yli 20 vuotta poliisin valmiusyksikkö Karhussa operoinut Harri Gustafsberg toteaa Ruotuväen juuri ilmestyneen numeron (4/21) potretissa, että keskeinen ongelma tämän päivän ihmisyydessä on se, ettemme suostu haastamaan itseämme oikealla tavalla. Samaisessa artikkelissa Gustafsberg kertoo muun muassa siitä, miten nykyaikana on mahdollista adaptoitua helppoon elämään.

Helppoon elämään adaptoituminen saattaa kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta asialta, mutta tosiasiassa se voi heikentää elämänlaatua. Ongelma piilee siinä, että mikäli et pyri haastamaan itseäsi oikealla tavalla, pienetkin elämää kolhivat asiat ja haasteet saavat elämän tuntumaan ankeammalta kuin se oikeasti onkaan.

Harvat nauttivat itsensä haastamisesta vain suorituksen aikaisen tuskan vuoksi. Se, mikä itsensä haastamisessa koukuttaa, on se voittajafiilis, jonka koet suorituksen jälkeen. Monesti jopa sanotaan, että mitä kamalammalta se tuntuu siinä hetkessä, sitä paremmalta se tuntuu jälkeenpäin.

Selvittyäsi jostakin rankasta kokemuksesta huomaat kasvaneesi ihmisenä ja oppineesi jotakin uutta. Lisäksi kaikki tällaiset kokemukset tuovat sinulle perspektiiviä elämään – ensin valitat punkasta ja myöhemmin kiität lepoajasta, vaikka nukkuisit metsässä mättään päällä.