Satakolme vuotta sinivalkoista

Kruununhaan katujen kivipinta hohkaa syystaivaan värejä. Tänä vuonna joulukuinenkin Helsinki on harmaa. On itsenäisyyspäivä – sen huomaa lähinnä siitä, että moneen lipputankoon on jo aamuvarhaisella ehditty kohottaa siniristinen kansallislippu. Valtion rakennusten tankojen nokissa liehuu leijonahahmoja.

Rellestävää juhlakansaa ei tälläkään kertaa näy. Tunnelma on kuin kirkkomaalla Volter Kilven supisuomalaisessa suurteoksessa Alastalon salissa: ”Sanomaton rauha ilmassa ja ylt’ympärillä.” Ei meillä täällä ole ilotulituksia, joissa strontiumin punaräiske värjää taivaat, yleisön hurmoksellisen kirkunan säestämiä baseball-otteluita tai villejä karnevaaleja, joissa ihmiset pukeutuvat värikkäisiin naamiaisasuihin. 

Suomalaiselle itsenäisyyspäivä on harras. Me katsomme, kun tasavallan presidentti kättelee ja ihmiset muistelevat sotaa. Me sytytämme ikkunalaudoille kynttilöitä ja katsomme Tuntemattoman sotilaan, läheistemme kanssa karjalanpaistia syöden. Päälle laitetaan sunnuntaivaatteet.

Tänä vuonna on kuitenkin aivan poikkeuksellisen hiljaista. Pandemia, rutto, on tyhjentänyt kadut vähästäkin ihmisvilinästään ja luonut juhlapäivän ylle uhkaavan, tukahduttavan varjonsa. Tähtitorninvuoren perinteinen lipunnosto on siirretty Hämeenlinnaan. On kuitenkin päästävä seuraamaan, kun talvisen lumipeitteen ja helmeilevän järvenpinnan värit kohoavat salonhuippuun 103-vuotisen taipaleen kunniaksi. 

Siispä minun itsenäisyyspäiväni alkaa Merisotakoulun lipunnostolla Kustaanmiekassa. Matkustan Suomenlinnaan aamuseitsemän lautalla. Kävelen keskustan halki kohti Kauppatoria ja lauttalaituria. Senaatintorin itälaidalla nököttävä Valtioneuvoston linna on valaistu hienosti, huomaan. Se erottuu kirkkaana harmaan aamun hämärästä.

Ikuista jatkuvuuden tuntua

Katajanokan edustalla valkea lautta halkoo meren mustaa pintaa. Kyydissä on minun ja parin muun varusmiehen lisäksi ainoastaan komeasti pukeutunut kommodori sekä heijastinliivisiä työntekijöitä. Nousen portaat ylös kohti yläkantta. Tarkoituksenani on tuntea vilakan merituulen kutkutus iholla, kuunnella kohti vanhaa sotilassaarta lipuvan purren jälkeensä jättämää aallokkoa ja katsoa, kuinka kaupungin valot loittonevat hiljalleen. Kylmyys on minulle kuitenkin liikaa, ja palaan sisätilojen lämpöön.

Rannasta matka käy kohti saaren eteläkärkeä. Kävelemme pitkin vanhojen rakennusten reunustamia kiemurtelevia teitä. Jos mielikuvitusta löytyy, saattaa kulkija kuulla korvissaan hentoja kaikuja vuosisatojen takaisesta tykkijylystä.

Kustaanmiekassa ollaan korkealla. Armoton merituuli piiskaa kukkulanhuippua. Tai ei ehkä piiskaa: se puhaltaa katkeamattomana kylmyyden virtana suoraan vasten kasvoja. Siinä on ikuista jatkuvuuden tuntua – väsymättömyyttä. Tuuli tulee kaakosta. Kylmä viima kerääntyy linnoitussaaren kivimuurien reunustamiin notkelmiin ja hyökkää seinistä kaiun lailla takaisin. Lohkareista pinotun muurin helmoihinsa kätkemällä nurmikentällä kukkulan laella kurkottaa korkea valkoinen salko kohti taivaankantta. Näyssä on jotain majesteettista.

Olemme hyvissä ajoin paikalla: lipunnostoon on aikaa vielä kymmenisen minuuttia. Tuuleen ja kylmyyteen on jo ehtinyt tottua, ja oikein käytettynä valtion varustus lämmittää kantajaansa.

Ennen tilaisuuden alkua on hetki aikaa katsella merelle. Edessä ulapan aavassa pimeydessä välkkyy merkkivaloja, punaisia ja valkoisia. Vilkkuvat täplät heijastuvat takaisin meren mustasta pinnasta. Takana aamutaivas punertuu, kun kaupungista kohoava valosaaste peittelee aamun pimeyden neonhehkuunsa. Hyvällä säällä tältä paikalta näkisi Viroon, luulen. Tänä pimeänä aamuna näkyvyys ei riitä, ja maailman raja tuntuu käyvän läheltä rantaa.

Tuulessa lepattavat värit

Upseerioppilaat saapuvat tyylikkäässä jonossa paikalle ja asettuvat muotoon paraativarustuksessa nilkkaimineen ja valkoisine leijonavöineen, valkoiset lampaannahkasormikkaat käsissään. Asu näyttää siltä, että se olisi ollut sellaisenaan käytössä maailman syntymästä asti. Tuntuu kuin olisi tehnyt aikahypyn – tai ainakin saanut nopean kurkistuksen – menneisyyteen. Tulevat upseerismiehet ovat hetken verran osa ikiaikaista jatkumoa.

Aukealla nököttävä muoto katsoo kolmeentuhanteen. Kommodorin sanat eivät tavoita korviani; ne hukkuvat puuskien joukkoon. Käskystä pari valittua miestä alkavat hiissata lippua tangonnokkaan. Yksinäinen sotilassoittaja töräyttää vaskestaan pihalle aimo annoksen kansallistunnetta. Siniristi nousee sykäyksissä ylös salkoa. Lippu ojentuu tuulessa suoraksi, ja vaijeri vaikertaa metallista virttään miesten hilatessa kansalliset värimme korkeuksiin.

– Varusmiespalveluksessa oppii todella arvostamaan itsenäisyyttä, Suomea sekä menneiden sukupolvien tekoja maamme puolesta. Suomi on pieni maa, joka on niin historiassa kuin nykyäänkin luovinut muiden joukossa ja esiintynyt edukseen kaikissa mahdollisissa asioissa, lipunnostoon osallistunut upseerioppilas Aaro Nieminen tunnelmoi. 

– Vaikka lipunnostossa ollaan konkreettisesti arkisten asioiden äärellä, on tällainen tapahtuma varusmiehelle ainutlaatuinen. Se, että sai siinäkin mielessä olla edustamassa maataan, toi tilaisuuteen oman erityisen merkityksensä, Nieminen pohtii.

Laskeudun vanhat kiviportaat alas mäeltä. Pitää katsoa jalkoihinsa, jottei kaadu: askelmat ovat vinossa ja niistä puuttuu paloja. Kävelemme rantaa pitkin takaisin. Laiturilta katselen heräilevää kaupunkia, missä rantaan aukeavissa ikkunoissa syttyy aika ajoin hehkulampun kellertävä volframihohde. Me nousemme lauttaan ja palaamme takaisin mantereelle.

Kielekkeinen valtiolippu nousi tangonhuippuun Kustaanmiekassa.

Kuulen ääniä maan alta

Askellamme kuvaajan kanssa pitkin hautakivien reunustamaa tietä halki Hietaniemen hautausmaata. Suurissa kivissä on suurten ihmisten nimiä: Urho Kaleva Kekkonen, tykistönkenraali Vilho Nenonen – ja lukemattomia muita, jotka ovat omalta osaltaan olleet muovaamassa maatamme sellaiseksi kuin se on. Lepääpä Hietaniemen mullassa muuan Zacharias Topeliuskin, joka jo vuonna 1854 esitti siniristiä kansalliseksi symboliksemme.

– Minä sanon teille että valkoinen ja sininen ovat Suomen värit – valkoinen talviemme lumen ja sininen sinisten järviemme vuoksi, hän kirjoitti allegorisessa sadussaan Linnake Suomen puolustus.

Täällä rauha ei ole niin kokonaisvaltainen kuin Volter Kilven kirkkomaalla. Ihmisvilinää on, ja turvatoimet ovat tilaisuuden arvon mukaiset: tasavallan presidentti ja puolustusvoimain komentaja tulevat puolisoineen laskemaan seppeleet sankariristille. Luutarhassa vaeltava havahtuu aina ajoittain korkealentoisista, menneiden aikojen tuoksuja henkiin herättelevistä mietteistään, kun vastaan tulee tummaan päällystakkiin pukeutunut tappajan näköinen mies virkamerkki kaulassaan.

Tämänvuotinen sotilasparaati peruttiin koronan vuoksi, joten myös Porissa laskettiin seppele sankarihaudalle. Sinne ei kuitenkaan Helsingistä ehdi. Hietaniemen seppeleenlasku tapahtuu hautausmaan sankariaukiolla. Siellä on suuri risti ja marsalkka Mannerheimin hauta. Aukiolla sotilassoittokunta ja kunniavartio ovat ryhmittyneet ottamaan vastaan kunniavieraat.

Hautausmaalla tuntuu siltä, että maan alta säteilisi omituista energiaa. Sitä on vaikea selittää, mutta sotasankarien muistolaattoja katsoessaan voi tuntosarvensa herkiksi asettava melkein kuulla korvissaan Kannaksella kaikuvat laukaukset ja huudot.

Presidentti ja kenraali käyvät kumpainenkin vuorollaan laskemassa seppeleet ja lukemassa niiden nauhoihin molemmilla kansalliskielillämme kirjoitetut muistosanat. Timo Kivinen vetää käden lippaan ja tekee kunniaa muistomerkille.

– Sankarivainajien muistoa kunnioittaen, Puolustusvoimat, kenraali lausuu.

Tilaisuus on tietyllä tapaa hetkestä irti – ajaton –, ja siellä voi helposti kuvitella itsensä mihin maailmanaikaan tahansa. Nykyaikaan katsojan kiinnittävät vain yksittäiset nopeat huomiot: Salmisaaren voimalaitosten piipuista nousee sankkaa savua harmaiden pilvien seuraksi taivaalle. Länsiväylältä kantautuu liikenteen melua. Ilmavoimat kunnioittaa tilaisuutta ylilennolla. Hornetit peittyvät pilviverhon taakse, mutta komea jyly kantaa alas asti.

Monenlaisia sankareita

Seppeleenlaskun jälkeen päätän jäädä Hietaniemeen hetkeksi aistimaan tunnelmaa. Käyn hautausmaan vanhalla puolella, missä on taiteilijoiden hautoja. Kierrän Mika Waltarin ja Pentti Holapan, Eino Leinon ja Paavo Haavikon, Akseli Gallen-Kallelan. Pysähdyn muutamalle haudalle miettimään heitä ja muita, jotka ovat jättäneet jälkensä kulttuurihistoriaamme ja olleet muovaamassa kansallista identiteettiämme. Hekin ovat kansallissankareita, ajattelen.
 
– On elon aika lyhyt kullakin. Siis palakaamme lieskoin leimuvin, tulessa kohotkaamme korkealle! Maa maahan jää, mut henki taivahalle, lukee Eino Leinon hautakivessä.
Tunnistan katkelman. Se on viimeinen säkeistö Leinon runosta Hymni tulelle. 

– On ihmisonni olla kivihiiltä, maan uumenissa unta pitkää piiltä, herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit’ uinuneet on isät harmajat, runossa myös sanotaan.

Kuten lipunnoston upseerioppilas minulle sanoi, on Suomi pieni maa, jonka sisukas kansa on edustavasti ja menestyksekkäästi luovinut muiden seassa maailman ristiaallokossa. Sen perinnön vaaliminen jää meidän nuorempien sukupolvien työksi. ”Toteuttaa vuosisadan unelmat, joit’ uinuneet on isät harmajat”, niin kuin Leino asian oivallisesti tiivisti.

Jokaisella suomalaisella on niitä muutamia asioita, jotka saavat heidät tuntemaan sitä kaikkein pakahduttavinta ylpeyttä kotimaastaan. Minulle ne asiat ovat oma kielemme ja oma kulttuurimme – omat uniikit tapamme ilmaista itseämme, ajatella, puhua. Kun ne ovat olleet uhattuina, me emme ole antaneet periksi tuumaakaan.

Illalla kynttilämeri valaisi Hietaniemen hautausmaan.

Hakkaa päälle, pohjan poika!

Tänä vuonna Linnan juhlissa ei ole kutsuvieraita. Siispä illan klassikko-ohjelmanumero, yhteiskunnan silmäätekevien kättelyjonon tapittaminen televisiosta, on peruttu. On siis keksittävä jotain muuta. Myöskään mielenosoituksia ei voi tänä vuonna mennä seuraamaan: koronasta johtuvat kokoontumisrajoitukset varmistavat, etteivät yhteiskunnan äärilaidat törmäile toisiinsa ja poliisien mellakkakilpiin. Maamme-laulu ei peity särkyvien näyteikkunoiden lasiseen helinään eikä kaupunki kyynelkaasuun.

Siispä valitsemme tutun ja turvallisen vaihtoehdon. Katsomme palvelustovereideni kanssa Tuntemattoman sotilaan, sen Aku Louhimiehen version. En ole koskaan ollut mikään Tuntematon-fani, mutta asepalvelukseni aikana olen ehkä – niin kornilta ja kliseiseltä kuin se kuulostaakin – oppinut ymmärtämään sitä paremmin. Pystyn paremmin samaistumaan heihin, jotka juoksevat urhoollisina ja pelottomina kohti vihollisasemia, isänmaan puolesta, huutaen: ”Hakkaa päälle, pohjan poika!” Vaikka en minä tiedä, mitä sota on. Pelkkää rauhan aikaa elänyt ihminen ei voi sitä mitenkään käsittää.

Ylpeyden omasta maasta ja tahdon suojella sitä, mikä meille on yhteistä, sen sijaan ymmärrän hyvinkin, vaikka kutsua aseisiin ei olekaan tullut. Minulle Suomi on antanut paljon – eikä ottanut juuri mitään.

– Aikaisemmin isänmaan katsottiin olevan ihmisten yläpuolella, eli ihminen oli olemassa isänmaata varten. Nykyään me katsomme, että isänmaa on olemassa ihmistä varten ja sellaisena tärkeä osa elämämme kehitystä, sanoi Tuntemattoman sotilaan kirjoittaja, jatkosodassa Syvärillä taistellut Väinö Linna.

Hienosti sanottu.

Hyvää 103-vuotissyntymäpäivää, Suomi. Olkoon taipaleemme yhtä lailla menestyksekäs vähintään toisen samanmoisen etapin verran.