Särmä koksu tetsaa mukeen

Tunnustan: minä olen niitä, jotka inttislangi on aina saanut näkemään punaista. Joka kerta, kun joku puheessaan sujuvasti sekoitti inttiä ja suomea, sisälläni asuva pieni kielipuritaani itki tuomenmarjan makuisia kyyneleitä. Vanhempien kavereiden kertoessa silmät loistaen aseöljyltä ja kangasmetsältä tuoksuvia tarinoita, joissa seikkailivat särmät sipat sekä runtuiset lutit, päätäni viilsi kipu, joka säteili koko ruumiiseen. 

Parantumiseni on kuitenkin alkanut. Kun itse puin kurkkusalaatit päälleni ensimmäistä kertaa, särky alkoi hellittää ja lopulta hävisi kokonaan. Ymmärsin, ettei varusmieskielen viehätystä voi siviilistä käsin hahmottaa. Palvelus oli pehmentänyt minut; minut oli imetty pyörteeseen. Varuskunnan porttien auetessa ensimmäistä kertaa lomille säntäävän alokkaan edessä olin muuttunut mies. Ennen kuin huomasinkaan, omatkin huuleni alkoivat muodostaa syntisiä sanoja.

Vaikka kasarmiarki onkin hiljentänyt parkua pääni sisällä, en ole vieläkään tullut täysin sinuiksi muuttuneen itseni kanssa. Lomilla joudun varomaan sanojani, punnitsemaan tarkkaan, mitä suustani pääsee. Kun harmituksen hetkellä tunteisiin vetoava ja terävän ilmaisuvoimainen maalailusanasto korvautuu “aamuisella” ja “hajottavalla”, on verbaaliakrobatiaan tottuneen varusmiehen psyyke totisesti koetuksella. Minua pelottaa, että aamukamman harvetessa muutun itsekin ihmiseksi, joka pitää ensitreffeillä pikakoulutuksen MITTSTJOKERin toiminnasta tai viestiaseman pystyttämisen teknisistä detaljeista. Pahaenteisiltä tuntuvissa painajaisissani havainnoin kaikilla aisteilla, kuinka seuralaiseni yllättäen ja pyytämättä pukee takin päälleen ja kolauttaa oven kiinni perässään. 

Tunnelin päässä erottuu kuitenkin hentoa kajoa, enkä suinkaan koe olevani laskeutumassa ilman valjaita pimeyteen. Aseveljien yhteisellä sanastolla ja kokemuspohjalla, jonka sanallistaminen yleiskielellä on usein vaikeaa, on oma, mittaamaton arvonsa. Kun puhumme samaa kieltä, olemme samaa joukkoa. Se valaa yhteishenkeä, ja toiselta puolelta maatakin tulevasta varusmiehestä saa helposti juttuseuraa – olkoonkin, että kuten kaikilla vakavasti otettavilla kielillä yleensäkin, myös armeijaslangilla on omat paikalliset vivahteensa. Joka tapauksessa: oli intti sitten suoritettu tai kesken, asepalvelus ja armeijakulttuuri yhdistävät monia suomalaisia yli maakuntarajojen ja sukupolvien.

Kaiken avain onkin tilannetaju. Jos pöydän toisella puolella istuu ihminen, joka on nähnyt sotilaita lähinnä elokuvissa, tornari mukeen tetsaavasta SALPITPSTOn koksusta menee todennäköisesti perille suunnilleen yhtä hyvin kuin jos kirjaimellisesti puhuisi hepreaa. Se usein unohtuu kasarmielämään tottuneelta. Nyt korona-aikana levy jää päälle entistäkin helpommin, kun neljän viikon mittaiset kiinniolojaksot suistavat taistelijan psykoottiseen maniaan, jossa päässä sinkoilee valojuovaluoteja ja sulkeisjärjestys tulee uniin asti. Inttislangista ja armeijajutuista ahdistuvien kannattaa muistaa, että palveluksesta tulee niiksi muutamiksi kuukauksiksi niin suuri osa varusmiehen elämää, että ei meillä ole juuri muutakaan, mistä puhua. Siispä pyydän: ymmärtäkää meitä. Useimmilla meistä tämä on vain ohimenevää.