Ruoturunot

Kynä ja paperi olivat monille rintamalla palvelleille sotilaille keino helpottaa oloaan ja saada ympärilleen normaalia arkea. Päiväkirjoja kirjoitettiin, kirjeitä lähetettiin ja runoja raapustettiin.

Suomalainen sotarunous on herättänyt viime vuosina myös tutkijoiden mielenkiinnon. Ville Kivimäki jaottelee Tieto-Finlandia -palkinnon 2013 voittaneessa kirjassaan Murtuneet mielet päämajan tiedoitusosaston aloitteesta 1940-luvun alussa kerätyt rintamarunot kahdeksaan erilaiseen kategoriaan. Suurimpana ryhmänä olivat erilaiset kronikat, jotka kertoivat yksittäisten pataljoonien tai rykmenttien sotatiestä. Noin 850 kerätystä runosta koottin kirjailija Olavi Paavolaisen johdolla vuonna 1943 julkaistu Täältä jostakin -kokoelmateos, jonne valikoitui vain pieni osa runoista.

– Kirjassa olevat runot on valittu kirjallisin perustein; ne eivät ole lainkaan sotaisia, vaikka niitä aineistossa oli mukana, historioitsija ja dosentti Tuomas Tepora pohtii.

Suur-Suomen kaipuu

Teporan mukaan kiinnostavaa on kuinka paljon aineistossa on mukana tavallisten nuorten sotamiesten kirjoittamia runoja, joissa on mukana vahva Suur-Suomi-aate, vaikka se on perinteisesti yhdistetty korkeasti koulutettuihin.

– Runot oli kirjoitettu koulussa opitulla hieman naivillakin tavalla ja sankarillisella otteella. Puhuttiin Vienasta ja Aunuksesta, lipuista ja Suomen leijonista, Tepora hymyilee.

Runoja lukiessa pitää hänen mukaansa muistaa myös se, että niistä ei käy esille minkälainen rintamakokemus kirjoittajalla on.

– Oli olemassa kotirintamarunoilijoita, joista Pauli Marras on kirjoittamut mielenkiintoisen kohtauksen omaelämänkerralliseen kirjaansa Rintamalääkärinä kuoleman linjoilla, mutta kyllä ylevien sanojen avulla varmaan motivoitiin itseäänkin sodan käyntiin, Tepora muistuttaa.

Runojen henkeen vaikutti Teporan arvioiden mukaan myös se, että niiden kerääminen oli lähtöisin päämajasta. Rintamamiehet eivät varmaankaan halunneet lähettää kriittisesti sotaan suhtautuvia runojaan, vaan Tepora uskoo niiden jääneen tämän takia pöytälaatikkoon.

Minkälainen isänmaa?

Runot oli kirjoitettu koulussa opitulla hieman naivillakin tavalla ja sankarillisella otteella.

 

Käsitys isänmaasta konkretisoituu Teporan mukaan, kun sota-aikana kirjoitetuissa runoissa otetaan mukaan pohdintaa.

 

– Rumassa mielessä kirjoittajalle ja lukijalle paljastui isänmaamme luonne. Ihannoitu suojeleva isänmaamme on kriisitilanteessa myös pakottava ja pelottava. Sen edessä on tarvittaessa myös kuoltava, ja silloin tietynlainen yltiöisänmaallisuus katoaa, Tepora selventää.

Tepora nostaa Yrjö Jylhän Kiirastuli-runokokoelman esille sota-ajan pohdiskelevasta runoudesta. Se julkaistiin välirauhan aikana 1941.  Jylhän kokemukset komppaniapäällikkönä talvisodassa näkyvät vahvasti hänen kirjoittamissaan runoissa.

–Runossa, jossa kaksi vihollissotilasta kohtaavat metsässä, Jylhä pohtii inhimillisyyttä ja tappamisen oike

utta. Kuka antaa kahdelle sattumalta yhteen tulleelle luvan päättää toisen elämä,  Tepora valottaa.

Viimeiseksi kahdeksanneksi ryhmäksi Kivimäki nostaa teoksessaan sotilaiden tunteikkaat runot, joissa käsitellään heidän olemassaoloonsa liittyviä kysymyksiä. Melankolisemmat runot olivat kerätty muita runoja myöhemmin vuosina 1943–1944. Kivimäen mukaan tämä saattoi johtua asemasodan aikana tapahtuneesta muutoksessa sotilaiden yleisessä mielialassa.

 

Vaikeat sanat

Ihmiset hahmottavat Teporan mukaan hyvin eri tavalla kokemuksiaan sodasta sen aikana ja sen jälkeen. Omia taistelukokemuksia on vaikea sanallistaa sellaisille, joilla ei ole omaa kokemusta. Sota-ajan runoudessa ja muussa kirjallisuudessa on hänen mielestään vahva tilapäisyyden tunne.  Hyvin harva sota-ajan kirjallinen tuote on noussut klassikoksi.

Pentti Haanpään Korpisotaa-romaani on varmasti niitä harvoja Yrjö Jylhän Kiirastulen kanssa, jotka ovat nousseet jonkinlaiseksi kirjallisiksi klassikoiksi, Tepora arvioi.

Kaikessa sota-ajan kirjallisuudessa oli Teporan huomioiden mukaan vahvasti esillä uskonnollisuus. Se näkyi hänen mukaansa sekä koti- että taistelurintamalla kirjoitetuissa kirjeissä, runoissa ja kirjoissa. Murtuneet mielet -kirjassaan Ville Kivimäki lopettaa runojen pohdinnan mietteisiin siitä, että runoilijasotilaat hyödynsivät vanhaa kristillistä kulttuuriperintöä, koska se antoi selityksen ja merkityksen heidän kokemuksilleen.

 

 

Matti Erkkilän kirjoittama voittajaruno

 

I:

Viime vuoden keväänsuussa
oisko ollut huhtikuussa

viesti saapui postiluukkuun

palan laittoi miehen kurkkuun:

tornikirje käskyn antoi
kasarmille luuni kantoi.

Kevät pitkälle jo ehti,
koivuihinkin puhkes lehti

pihanurmi viheriöi
pääskyt, kiurut leikkiä löi

mutta huoli painoi mieltä:
takaisin kun tulen sieltä

kertausharjoituksista niin
mikä fiilis päällimmäisin?

Lieneekö tuo reissu turha
vaiko ihan itsemurha?

Perhekään ei kovin tykkää
heidät omilleen kun lykkään,

paremminkin voisin ajan
käyttää, sekä lasten kanssa majan

lähimetsään rakentaa –
vaan ei auta vaikertaa:

valan vannoin, siksi lähden
Suomen, isänmaamme tähden!

 

II:

Kului päivä, kului toinen,
vieri viikko monenmoinen,

uudet kasvot, uusi joukko,
ympäröivä korven loukko

puitteet harjoitukseen loivat,
päiviin sisältöä toivat:

metsä kätki monen miehen
joka tellun kaivoi tiehen;

raahas kookoon asemaan,
hajos sateen ropinaan;

valvoi vartiossa öitä,
kantoi vastuun, teki töitä

että joukko menestyis,
hyökkäys vihun pysähtyis.

Taisteltiinpa monta päivää,
vaan ei jäänyt hymyn häivä

kotiportaille – ei suinkaan:
ympärillä vaikka kuinka

kaveria tsemppasivat,
pientä herjaa huutelivat

mainiot nuo veli-ressut
jääkärit ja gona-kessut;

totesinpa mielessäni
hyvään jengiin kuuluvani.

 

III:

Sota loppuaan läheni,
kotiutuminen kolkutteli

vartiosta kun palasin
iltamyöhään, ja tuumasin

että kunhan pääsen telttaan
ykkösellä vedän helttaan

tuubin, pari Jalostajaa,
nam, tonnikalapasteijaa;

maiharit saa kuivaa tovin 
kahvin, suklaan tuska kovin

sammumaan nyt täytyy saada 
- herkut hetulaan siis kaadan!

Kamiinassa räiskyi tuli,
luut ja ytimetkin suli,

lippaan jousest’ tehtiin grilli
jossa paistettiin Atrilli -

rentoutuipa miehen mieli,
Suffelilta maistui kieli.

Silloin hetkeen tartuin tähän,
aloin kuulostella vähän

mistä puhuivat nuo veikot
pahanhajuiset kuin peikot?

Inttijuttujahan toki
vuorostaan jokainen hoki!

 

 

IV:

 

”Muistatteko, pojat, sitä
kuinka länneks vaihtui itä

kokelaalla vahingossa -
joukko oli ahdingossa?”

”Entä muistatko sen kerran
kun sain vangiks’ sotaherran,

palkkioksi pari köllii,
sepä vasta oli höllii!”

”Rätti-, suksi- ynnä muita
sulkeisjärj.harjoitteluita

katollapa pyörävajan
tehtiin käskyst’ komentajan!”

”Minulla ei ollut kremppaa
enkä siis mä yhtään vemppaa

intin aikana ottanut
enkä ikinä hajoillut!”

”Irtauduttiin, tuli hoppu,
kaverilta voimat loppu

mutta minä poika otin
kantoon kamat sen hunsvotin:

jalustan, itkon, tetsarin
sekä taistelijaparin!”

Pojat kaikki nyökytteli:
totta puhuu tuokin veli!

V:

Muistui mieleen hyökkäykset,
raskaat vedenylitykset;

”kesäleirit maukkaat, joissa
pekonit paistettiin voissa;”

”turhat hävärit: mm. leka,
saapassukat, jonkun teka;”

”omat ja muiden urotyöt,
poteroiss’ värjötellyt yöt;”

”persoonalliset skapparit,
koksut, tupakaverit;”

”iltavapaat, aamulenkit,
asenne ja yhteishenki.”

Vihdoin paluu kasarmille,
varustepalautuksille,

omat kuteet päälle kiskoin
kättä vielä lippaan viskoin.

Sitten junaan, kotii kohti,
siellä vasta aloin pohtii:

Miksen yhtään nyrpistele,
moiti, hauku, sadattele?

Täytyy sanoo heti kärkeen
että asenne on tärkein -

huumorill’ kun tehdä saamme
säilyy vapaus isänmaamme!